Tuo­mas Hän­ni­nen

Kau­an sit­ten kuu­lin ta­ri­nan, joka jäi mie­lee­ni. En tie­dä, on­ko se tot­ta, mut­ta sil­lä ei oi­ke­as­taan ole vä­liä, ja muis­tan sen nyt näin. Se ker­too jo­tain olen­nais­ta meil­le ih­mi­sil­le. Jo­tain, mitä ei voi mi­ta­ta, mut­ta jon­ka voi tun­tea. Ta­ri­na ker­too ar­mos­ta. Olen ker­to­nut sitä jos­kus saar­nas­sa ja nuo­ril­le esi­mer­kik­si rip­pi­kou­lus­sa.

Ta­ri­na al­kaa kau­kaa ja kau­ka­na, jos­sain päin maa­il­maa, mis­sä ih­mis­ryh­mä jou­tui vai­non koh­teek­si et­ni­sen taus­tan­sa vuok­si. He pa­ke­ni­vat vuo­ris­toon, pois yh­teis­kun­nan sil­mis­tä. Sin­ne he ra­ken­si­vat oman yh­tei­sön­sä: per­hei­tä, lap­sia, van­huk­sia. Heil­lä ei ol­lut pal­joa, mut­ta heil­lä oli toi­sen­sa.

Vuo­det vie­ri­vät. Tal­vet oli­vat an­ka­ria, ke­sät ly­hyi­tä. Sel­viy­ty­mi­nen vaa­ti jär­jes­tys­tä. He va­lit­si­vat joh­ta­jat, loi­vat sään­nöt ja ja­koi­vat teh­tä­vät. Ruo­ka oli niuk­kaa, ja jo­kai­nen mu­ru­nen mer­kit­si. Sik­si va­ras­ta­mi­nen oli va­ka­vin ri­kos, eri­tyi­ses­ti yh­tei­ses­tä va­ras­tos­ta. Ran­gais­tus oli jul­ma: nel­jä­kym­men­tä ruos­ka­nis­kua, paa­luun si­dot­tu­na, koko yh­tei­sön näh­den.

Ruo­ka­va­ras­to­ja var­ti­oi­tiin tar­kas­ti. Sil­ti erää­nä päi­vä­nä huo­mat­tiin, et­tä ruo­kaa al­koi ka­do­ta. En­sin vä­hän: yk­si juu­res, pala kui­vat­tua li­haa. Sit­ten yhä enem­män. Yh­tei­sö her­mos­tui ja eri­tyi­ses­ti vas­tuu­ta kan­ta­va joh­ta­ja. Syyl­lis­tä et­sit­tiin ja ran­gais­tuk­ses­ta muis­tu­tet­tiin.

Lo­pul­ta va­ras jäi kiin­ni. Hän oli van­ha nai­nen – yh­tei­sön joh­ta­jan ja auk­to­ri­tee­tin oma äi­ti.

Joh­ta­ja oli ar­vos­tet­tu. Hän piti yh­tei­söä koos­sa, val­voi sään­tö­jä. Nyt hän sei­soi vai­ke­an pää­tök­sen edes­sä. Jos hän ar­mah­tai­si äi­tin­sä, voi­si­ko ku­kaan enää luot­taa sään­töi­hin? Mut­ta jos hän nou­dat­tai­si ran­gais­tus­ta, hä­nen ra­kas äi­tin­sä ei sel­vi­äi­si sii­tä elä­vä­nä.

Koit­ti ran­gais­tuk­sen päi­vä. Yh­tei­sö ko­koon­tui hil­jai­se­na lei­rin kes­kel­le pys­ty­te­tyn paa­lun ym­pä­ril­le. Joh­ta­ja toi äi­tin­sä pai­kal­le: van­han, ku­ma­rai­sen nai­sen si­do­tuin kä­sin. Joh­ta­ja sei­soi het­ken hil­jaa ja koh­ta kaik­kien häm­mäs­tyk­sek­si rii­sui oman ylä­ruu­miin­sa, tart­tui paa­lun köy­teen ja käs­ki: "Aloit­ta­kaa."

Ruos­ka­nis­kut osui­vat joh­ta­jan sel­kään, äi­ti it­ki ja yh­tei­sö vai­ke­ni. Sään­nöt py­syi­vät ja ar­mo elet­tiin to­dek­si.

Ar­mo ei ole sään­tö­jen rik­ko­mis­ta. Se ei ole heik­kout­ta; se on vah­vuut­ta, joka syn­tyy vas­tik­keet­to­mas­ta rak­kau­des­ta. Se on kyky kan­taa tois­ta ja toi­sen kipu, vaik­ka se sat­tuu. Ar­mo ei muu­ta sään­tö­jä, mut­ta se muut­taa sy­dä­met.

Ta­ri­nan ker­to­nut sa­noi op­pi­neen­sa, mitä ar­mo on. Mi­nä­kin opin ja ym­mär­rän, et­tä tämä ta­ri­na tus­kin yl­tää edes Ju­ma­lan ar­mon var­joon. Niin val­ta­van suu­ri se on.

Eh­kä jos­kus si­nä­kin jou­dut va­lit­se­maan: eh­do­ton oi­keu­den­mu­kai­suus vai an­sait­se­ma­ton ar­mo. Muis­ta sil­loin tämä ta­ri­na.