Sep­po Sär­ki­nie­mi

Puhe van­hurs­kau­des­ta vie mei­dät kris­til­li­sen us­kon yti­meen. Suo­men kie­lel­le kään­net­ty­nä van­hurs­kaus tar­koit­taa Ju­ma­lal­le kel­paa­mis­ta. Van­hurs­kas on siis ih­mi­nen, joka kel­paa Ju­ma­lal­le. Täs­tä nou­see luon­nol­li­nen ky­sy­mys: ei­vät­kö kaik­ki ih­mi­set sit­ten kel­paa Ju­ma­lal­le?

Ky­sy­myk­sen ym­mär­tä­mi­nen edel­lyt­tää luo­mi­sen, syn­tiin­lan­kee­muk­sen ja us­kon­van­hurs­kau­den kä­sit­tei­den avaa­mis­ta. Tar­kas­te­luun on otet­ta­va eri­tyi­ses­ti 1. Moo­sek­sen kir­jan lu­vut 1–3 sekä Paa­va­lin Kir­je roo­ma­lai­sil­le. Näis­sä kir­joi­tuk­sis­sa ra­ken­ne­taan opil­li­nen pe­rus­ta ih­mi­sen ja Ju­ma­lan ole­muk­sen ym­mär­tä­mi­sel­le. Sa­mal­la ne aset­ta­vat ra­jat in­hi­mil­li­sel­le tie­dol­le.

Raa­ma­tun mu­kaan Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen ja kal­tai­sek­seen. Nämä kä­sit­teet tar­koit­ta­vat ti­laa, jos­sa ih­mi­nen luo­tu­na kel­pa­si Ju­ma­lal­le. Ih­mi­nen kuu­li Ju­ma­lan ää­nen ja tun­si hä­nen tah­ton­sa. Tätä ti­laa kut­su­taan al­ku­van­hurs­kau­dek­si ero­tuk­sek­si myö­hem­mäs­tä us­kon­van­hurs­kau­des­ta.

Al­ku­van­hurs­kaus ja syn­tiin­lan­kee­mus

En­sim­mäi­nen ih­mis­pa­ri – ja hei­dän mu­ka­naan koko ih­mis­kun­ta – me­net­ti al­ku­van­hurs­kau­den syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa. Sana lan­kee­mus he­rät­tää mie­li­ku­van alas­päin me­ne­mi­ses­tä, mut­ta to­del­li­suu­des­sa suun­ta oli päin­vas­tai­nen. Ih­mi­sen kom­pas­tus­ki­vek­si tuli halu ko­ho­ta Ju­ma­lan kal­tai­sek­si, tie­tä­mään it­se, mikä on hy­vää ja pa­haa.

Ju­ma­la ei ol­lut kiel­tä­nyt kaik­kien pui­den he­del­miä, mut­ta käär­me laa­jen­si kiel­toa. Ee­va puo­les­taan laa­jen­si Ju­ma­lan käs­kyä edel­leen sa­no­es­saan: “Äl­kää syö­kö sen he­del­mis­tä, äl­kää edes kos­ke­ko nii­hin.” Käär­me tie­si, et­tei Ju­ma­lan sa­naa voi­tu suo­raan kiel­tää. Sik­si se täy­tyi vää­ris­tää. Tämä vää­ris­te­ly muut­ti myös Ee­van mie­len. Nyt hän näki, et­tä puun he­del­mät oli­vat hy­viä syö­dä, kau­nii­ta kat­sel­la ja hou­kut­te­le­via, kos­ka ne an­toi­vat ym­mär­rys­tä.

Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa al­ku­van­hurs­kaus me­ne­tet­tiin ja Ju­ma­lan kuva ja kal­tai­suus ih­mi­ses­sä tur­mel­tui. Koko ih­mis­kun­nan py­sy­väk­si omi­nai­suu­dek­si jäi pe­ri­syn­ti.

Ih­mi­sel­lä ei täs­sä ti­lan­tees­sa ol­lut – ei­kä ole edel­leen­kään – ky­kyä ei­kä mah­dol­li­suut­ta kor­ja­ta ole­mus­taan tai pa­laut­taa yh­teyt­tään Ju­ma­laan omin voi­min.

Us­kon­van­hurs­kaus, Ju­ma­lan lah­ja Kris­tuk­ses­sa

Al­ku­van­hurs­kau­den ti­lal­le tuli Ju­ma­lan lah­ja­na us­kon­van­hurs­kaus. Van­hurs­kaus on poh­jim­mil­taan oi­keu­del­li­nen kä­si­te: sii­nä jo­kin ju­lis­te­taan oi­ke­ak­si suh­tees­sa la­kiin. Oi­ke­a­mie­li­nen tuo­ma­ri tuo­mit­see oi­kein. Kun van­hurs­kaut­ta tar­kas­tel­laan tuo­ma­rin omi­nai­suu­te­na, ol­laan te­ke­mi­sis­sä sel­lai­sen ole­muk­sel­li­sen oi­ke­a­mie­li­syy­den kans­sa, joka kuu­luu yk­sin Ju­ma­lal­le. Vain Ju­ma­la on koko ole­muk­sel­taan van­hurs­kas.

Oi­keu­den nä­kö­kul­mas­ta Ju­ma­lan oli­si pi­tä­nyt ran­gais­ta ih­mis­tä hä­nen tah­ton­sa rik­ko­mi­ses­ta. Täs­tä al­ku­van­hurs­kau­den me­ne­tyk­ses­sä oli­kin kyse. Ju­ma­lan oi­ke­a­mie­li­syy­teen kuu­luu kui­ten­kin myös rak­kaus. Rak­kau­des­saan hän ei sal­li­nut ih­mi­sen kuo­le­man joh­ta­van ian­kaik­ki­seen kuo­le­maan.

Kun Ju­ma­la ha­lu­si teh­dä ih­mi­ses­tä jäl­leen it­sel­leen kel­paa­van, hän lah­joit­ti ih­mi­sel­le van­hurs­kau­den. Teh­tä­vän hoi­ti Ju­ma­lan oma Poi­ka, Jee­sus Kris­tus. Hän tuli ih­mi­sek­si neit­syt Ma­ri­as­ta, eli syn­nit­tö­män elä­män ja ot­ti kan­taak­seen koko ih­mis­kun­nan syn­nit. Hän kär­si Isän syn­nil­le lan­get­ta­man ran­gais­tuk­sen ja kuo­li ris­til­lä ih­mis­kun­nan syn­tiuh­ri­na. Kuo­le­mal­laan hän so­vit­ti Ju­ma­lan vi­han ja lu­nas­ti ih­mi­set sie­lun­vi­hol­li­sen val­las­ta. Ylös­nou­se­muk­sel­laan hän li­säk­si voit­ti kuo­le­man val­lan.

Osal­li­suus van­hurs­kau­teen us­kos­sa

Aa­da­min lan­kee­mus toi maa­il­maan syn­nin ja kuo­le­man, mut­ta toi­nen Aa­dam, Kris­tus, toi ar­mon ja elä­män. Jo­kai­nen ih­mi­nen on syn­ty­mäs­tään saak­ka osal­li­nen mo­lem­pien Aa­da­mien vai­ku­tuk­ses­ta: hän on sa­ma­nai­kai­ses­ti syn­ti­nen ja van­hurs­kas.

Raa­ma­tun ja Lut­he­rin ope­tuk­sen mu­kaan Kris­tus on Ju­ma­lan lah­ja (do­num) ih­mi­sel­le. Ih­mi­nen saa omis­taa tä­män lah­jan us­kon kaut­ta. Lap­sil­la on lap­sen us­ko. Sen Ju­ma­la lah­joit­taa jo­kai­sel­le luo­mal­leen ih­mi­sel­le. Van­hurs­kaus on osal­li­suut­ta Kris­tuk­ses­sa lah­joi­tet­tuun puh­tau­teen ja py­hyy­teen.

Kris­tuk­sen van­hurs­kau­den lah­ja muut­taa ih­mi­sen ase­man Ju­ma­lan edes­sä. Ju­ma­la ot­taa ih­mi­sen suo­si­oon­sa (fa­vor) ja ju­lis­taa syn­ti­sen van­hurs­kaak­si Kris­tuk­sen puh­tau­den pe­rus­teel­la.

Pa­ran­nus ja Py­hän Hen­gen työ

Jos ih­mi­nen me­net­tää syn­tien­sä täh­den lap­se­nus­kon, Ju­ma­la ei tah­do hy­lä­tä hän­tä. Ra­kas­ta­va­na Isä­nä hän kut­suu ih­mis­tä ta­kai­sin yh­tey­teen­sä. Seu­ra­kun­tan­sa vä­li­tyk­sel­lä hän kuu­lut­taa Py­hän Hen­gen voi­mas­sa syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia. Kun ih­mi­nen vas­taa­not­taa evan­ke­liu­min, tätä ta­pah­tu­maa kut­su­taan myös pa­ran­nuk­sek­si eli Raa­ma­tun al­ku­kie­len mu­kai­ses­ti mie­len­muu­tok­sek­si.

Ih­mi­nen ei voi omil­la voi­mil­laan saa­da ai­kaan mie­len­muu­tos­ta, sil­lä hä­nen rat­kai­su­ky­kyn­sä us­kon asi­ois­sa on si­dot­tu. Ak­tii­vi­nen toi­mi­ja on Ju­ma­la it­se. Ju­ma­luu­den kol­mas per­soo­na, Pyhä Hen­ki, te­kee työ­tään sa­nan ja evan­ke­liu­min kaut­ta. Kun Ju­ma­la lah­joit­taa ih­mi­sel­le evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen lah­jan, ih­mi­nen saa syn­tin­sä an­teek­si. Sa­mal­la hän siir­tyy sie­lun­vi­hol­li­sen val­ta­kun­nas­ta Ju­ma­lan rak­kaan Po­jan val­ta­kun­taan ja tu­lee osal­li­sek­si us­kon­van­hurs­kau­des­ta. Il­man us­kon­van­hurs­kaut­ta ku­kaan ei voi kel­va­ta Ju­ma­lal­le.

Elä­vä us­ko ja kris­ti­tyn elä­mä

Oleel­lis­ta on huo­ma­ta, et­tei ih­mi­nen voi omil­la te­oil­laan muut­taa ase­maan­sa Ju­ma­lan edes­sä. Hän ei voi hy­vää te­ke­mäl­lä an­sai­ta ar­moa ei­kä yh­teis­työs­sä Ju­ma­lan kans­sa pääs­tä Ju­ma­lan yh­tey­teen.

Elä­vä us­ko ei kui­ten­kaan jää he­del­mät­tö­mäk­si. Se on ai­na rak­kau­te­na vai­kut­ta­vaa us­koa. Sen seu­rauk­se­na us­ko­va ha­lu­aa ol­la kuu­li­ai­nen Ju­ma­lan tah­dol­le ja elää hy­väl­lä omal­la­tun­nol­la. Näin us­kon­van­hurs­kau­den opis­ta muo­tou­tuu avain kris­til­li­sen opin oi­ke­aan ym­mär­tä­mi­seen.

Kir­joi­tus aloit­taa Päi­vä­mie­hen uu­den Us­kon pe­rus­tei­ta -sar­jan. Lue tä­män vii­kon leh­des­tä myös lu­ki­joi­den aja­tuk­sia ai­hees­ta.