Erk­ki Lau­no­nen

Lu­paus edel­lä­kul­ke­vas­ta en­ke­lis­tä liit­tyy Ju­ma­lan ja Is­ra­e­lin kan­san vä­li­sen lii­ton sol­mi­mi­seen (2. Moos. 23:20–23). Ju­ma­la lu­pa­si joh­dat­taa ja var­jel­la is­ra­e­li­lai­sia hei­dän kul­kies­saan koh­ti lu­vat­tua maa­ta.

En­ke­li oli is­ra­e­li­lais­ten mat­kal­la Ju­ma­lan lä­het­tä­mä joh­ta­ja ja suo­je­li­ja. Ne­he­mia kir­joit­taa täs­tä: ”Sinä joh­dit hei­tä päi­väl­lä pil­vi­pat­saas­sa ja yöl­lä tu­li­pat­saas­sa va­lais­ten tien, jota he kul­ki­vat” (Neh. 9:12).

Paa­va­li ker­too ta­pah­tu­mas­ta, kun hän kir­joit­taa ko­rint­to­lai­sil­le: ”Vel­jet, ha­lu­an tei­dän tie­tä­vän, et­tä isäm­me va­el­si­vat kaik­ki pil­ven joh­dat­ta­mi­na ja kul­ki­vat me­ren poik­ki. – – Kaik­ki he söi­vät sa­maa hen­gel­lis­tä ruo­kaa ja joi­vat sa­maa hen­gel­lis­tä juo­maa. He­hän joi­vat sii­tä hen­gel­li­ses­tä kal­li­os­ta, joka kul­ki hei­dän mu­ka­naan; tämä kal­lio oli Kris­tus.” (1. Kor. 10:1, 3–4.)

Ju­ma­laan us­ko­van ih­mi­sen ajal­lis­ta elä­män­mat­kaa on ver­rat­tu Is­ra­e­lin kan­san kor­pi­va­el­luk­seen. Elä­män pää­mää­rä, lu­vat­tu maa, on kun­ni­an tai­vas, tai­vaan koti.

Tätä mat­kan­te­koa ku­vaa tut­tu las­ten­vir­si ”Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie” (VK 971), jos­sa muis­tu­te­taan iha­nan en­ke­lin kul­ke­van vie­rel­lä sil­loin­kin, kun mat­ka tun­tuu pit­käl­tä, ei­kä ko­tia näy.

Myös Sii­o­nin lau­lus­sa ku­va­taan tätä mat­kaa. ”Tääl­lä usein kor­pi­maa­ta kul­keis­sain syn­kät pil­vet peit­tä­vät mun ko­ti­maan. Vaan kun Jee­sus Hen­gel­län­sä loh­dut­taa, sil­loin tum­mat pil­vet kaik­ki ka­to­aa.” (SL 261:1.)

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan sii­tä, et­tä on ole­mas­sa mo­nen­lai­sia en­ke­lei­tä. (Ps. 91:11; Hebr. 13:2; Ilm. 5:11; Mal. 2:7). Kun Ju­ma­la var­je­lee ja joh­dat­taa hä­neen us­ko­van ih­mi­sen mat­kaa, hän käyt­tää sekä nä­ky­mät­tö­miä et­tä nä­ky­viä en­ke­lei­tä, mat­ka­ys­tä­viä.

On­ko us­ko­van­kaan ai­na help­po luot­taa Ju­ma­lan lu­pauk­siin? Ju­ma­lan lap­sen on tur­val­lis­ta muis­taa: ”Niin kuin kot­ka suo­je­lee pe­sään­sä ja lii­te­lee poi­kas­ten yl­lä, niin kuin se kan­taa nii­tä sii­vil­lään, niin Her­ra­kin kul­jet­ti kan­saan­sa” (5. Moos. 32:11). Sa­moin kan­taa Je­sa­jan kir­jan aja­tus: ”Tei­dän van­huu­ten­ne päi­viin saak­ka minä olen sama, vie­lä kun hiuk­sen­ne har­maan­tu­vat, minä tei­tä kan­nan. Niin minä olen teh­nyt ja niin yhä teen, minä nos­tan ja kan­nan ja pe­las­tan.” (Jes. 46:4.)

Ju­ma­la on ai­na pi­tä­nyt sen, min­kä on lu­van­nut, ja tu­lee myös pi­tä­mään heil­le, jot­ka lu­paa­vat ol­la kuu­li­ai­sia Ju­ma­lan sa­nal­le.

Jos­kus us­kon mat­ka al­kaa uu­vut­taa ja mat­ka-as­kel hi­das­tuu. Sil­loin on mah­dol­lis­ta tur­vau­tua Kris­tuk­sen evan­ke­liu­miin, an­teek­si­an­ta­muk­seen, joka on Ju­ma­lan voi­ma ja jo­kai­sel­le us­ko­val­le au­tuu­dek­si.

Jee­sus on lu­van­nut: ”Sil­lä mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään” (Matt. 18:20). Myö­hem­min sa­mas­sa evan­ke­liu­mis­sa on Jee­suk­sen lu­paus: ”Ja kat­so, minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti” (Matt. 28:20).

Ju­ma­la on lu­van­nut kuu­li­ai­set lap­set hy­väs­ti siu­na­ta. Ju­ma­lan siu­naa­ma­na on hyvä teh­dä mat­kaa tai­vaan ko­tiin. ”Siel­lä ei­vät enää vuo­da kyy­ne­leet, myrs­ky­tuu­let kaik­ki ovat tyyn­ty­neet. Suvi-il­ma tyy­ni on ja su­loi­nen, mor­si­an kun Yl­jän kans­sa rie­muit­see.” (SL 261:4.)