Marikan kotialbumista

Vien nel­jä­vuo­ti­as­ta pien­tä poi­kaa­ni päi­vä­ko­tiin. Mat­ka me­nee hy­vin ja pie­ni as­te­lee park­ki­pai­kal­ta reip­pain as­ke­lin äi­din vie­rel­lä. Hän tart­tuu kui­ten­kin kä­tee­ni kuin var­mis­taak­seen, et­tä olet­han sii­nä.

Si­säl­le pääs­ty­äm­me rii­sum­me vaat­teet, ja hän näyt­tää mi­nul­le, mi­hin ken­gät tu­le­vat. Sit­ten pe­sem­me kä­det ja me­nem­me huo­nee­seen, jos­sa muut lap­set jo ovat. Kun tu­lee hy­väs­te­lyn ai­ka, pie­ni tar­raa tak­ki­ni hel­maan ei­kä pääs­tä ir­ti. Näen hä­nen kat­sees­saan su­rua, ero­ni­kä­vää. Sy­dän­tä­ni kir­pai­see jät­tää hä­net, vaik­ka tie­dän, et­tä ikä­vä me­nee ohi, kun mi­nua ei enää näy. Näin on ol­lut en­nen­kin, ja kun päi­vä on tul­lut päi­vä­ko­dis­sa täy­teen, lei­kit ovat mo­nes­ti niin hy­väs­sä vauh­dis­sa, et­tei ko­tiin­kaan hu­vit­tai­si läh­teä.

Miet­teis­sä­ni ja vä­hän su­rul­li­se­na it­se­kin sul­jen päi­vä­ko­din oven ja läh­den kä­ve­le­mään au­to­a­ni koh­ti.

Näen päi­vä­ko­din por­til­la nuo­ren mie­hen kah­den pie­nen ty­tön kans­sa, jot­ka he­kin ovat tu­los­sa päi­vä­ko­tiin. Toi­nen lap­sis­ta on sy­lis­sä ja toi­nen, vä­hän isom­pi as­te­lee reip­pain as­ke­lin isän vie­rel­lä.

Tu­li­ja on tut­tu, hy­vin­kin tut­tu, sil­lä hän on esi­koi­se­ni, jon­ka olen saa­nut 19-vuo­ti­aa­na, ja nämä ty­töt mi­nun lap­sen­lap­si­a­ni. Ilah­dun suu­res­ti hei­dät näh­des­sä­ni ja lii­ku­tun kau­niis­ta näys­tä. Isä ja tyt­tä­ret. Myös nämä ovat rak­kai­ta mi­nul­le. Vaih­dam­me muu­ta­man iloi­sen ter­veh­dyk­sen ja toi­vo­tan ty­töil­le mu­ka­vaa päi­vä­ko­ti­päi­vää.

Sa­mal­la mie­tin, et­tä tä­hän on tul­tu: päi­vä­ko­din por­til­la minä ja lap­se­ni sa­mal­la asi­al­la. Äi­tiyt­tä olen saa­nut elää to­dek­si jo 25 vuot­ta – vuo­det vi­li­se­vät sil­mis­sä­ni. Ja vie­lä­kin mi­nul­la on pie­niä. Rei­lun vuo­den ikäi­nen tyt­tä­re­ni jäi isän kans­sa tä­nään ko­tiin, kun minä me­nin töi­hin.

Töi­hin ajel­les­sa­ni tun­nen kii­tol­li­suut­ta äs­kei­ses­tä koh­taa­mi­ses­ta. Tun­tuu kuin sy­dän mel­kein su­lai­si rak­kau­des­ta. Sa­mal­la toi­von, et­tä pie­nen po­jan ikä­vä hel­pot­tai­si pian. Ajel­les­sa on ai­kaa miet­tiä kaik­kia lap­si­a­ni ja per­het­tä­ni. He ovat mi­nul­le lah­jaa, ihan an­si­ot­ta ja suun­nit­te­le­mat­ta olen hei­dät elä­mää­ni saa­nut. Us­ko­mat­to­man hie­no­ja ih­mi­siä.

Ai­na ei ole ol­lut help­poa, kun ras­kaus­tes­ti on näyt­tä­nyt kak­si vii­vaa, kun työ­mää­rä on muu­ten­kin suu­ri ison per­heen kes­kel­lä tai mi­nul­la on ol­lut mui­ta suun­ni­tel­mia. Jos­kus on mie­li ka­pi­noi­nut­kin. Mut­ta kun alun myl­ler­ryk­ses­tä on sel­vit­ty, pian olen al­ka­nut tot­tua sii­hen aja­tuk­seen, et­tä meil­lä on koh­ta uu­si pie­ni. Rak­kau­te­ni uut­ta elä­mää koh­taan on kas­va­nut sa­maa tah­tia vat­sa­ni kans­sa.

Ja vih­doin kun ras­kaus on päät­ty­nyt ja olen saa­nut pai­naa pik­ku­rui­sen vas­ta­syn­ty­neen rin­taa­ni vas­ten, ei ole löy­ty­nyt sa­no­ja ku­vaa­maan, mitä kii­tol­li­suut­ta ja on­nea olen tun­te­nut. Mi­nua ovat kan­ta­neet pal­jon vah­vem­mat kä­si­var­ret kuin oma­ni ovat kos­kaan ol­leet.

Olen kii­tol­li­nen lap­sis­ta­ni; näen heis­sä tu­le­vai­suu­den ja toi­von. Tu­le­vai­suu­den te­ki­jöi­tä. Nämä ovat ne lap­set, jot­ka Her­ra on meil­le an­ta­nut (Jes. 8:18). It­se en oli­si osan­nut kä­si­kir­joit­taa elä­mää­ni näin.

Lasse Kälkäjä

Il­ta­päi­väl­lä las­ta ha­kies­sa­ni kuu­len päi­vä­ko­dis­sa, et­tä päi­vä on su­ju­nut mu­ka­vas­ti: lap­se­ni on up­pou­tu­nut as­ka­rei­siin­sa ja lei­kit ovat su­ju­neet hy­vin. Tie­to loh­dut­taa mi­nua, ja pi­an­han saam­me taas viet­tää yh­tei­siä va­pai­ta poi­ka­ni kans­sa.

”Hän an­taa en­ke­leil­leen käs­kyn var­jel­la si­nua, mis­sä iki­nä kul­jet, ja he kan­ta­vat si­nua kä­sil­lään, et­tet louk­kaa jal­kaa­si ki­veen” (Ps. 91:11–12).

Teks­ti on jul­kais­tu Päi­vä­mie­hen pa­pe­ri­leh­des­sä 26.11.2025