Dun­can Od­hi­am­bo

Kään­nös: Sirk­ka-Lii­sa Lei­no­nen

Muis­tan hy­vin, mil­lais­ta elä­mä oli en­nen kuin mi­nus­ta tuli us­ko­vai­nen. En ym­mär­tä­nyt juu­ri mi­tään kris­ti­nus­kos­ta. Kä­vim­me kir­kos­sa eh­kä jou­lu­na; sun­nun­tai­sin vel­je­ni ja minä jou­duim­me pi­tä­mään huol­ta kar­jas­tam­me.

Kas­voin mo­ni­a­vi­oi­ses­sa per­hees­sä. Äi­ti­ni kävi ang­li­kaa­ni­ses­sa kir­kos­sa, ja se riit­ti koko per­heel­le. Meil­lä on sa­non­ta: äi­din ru­kous on niin voi­mal­li­nen, et­tä se riit­tää kaik­keen. Jos äi­ti on kris­tit­ty, riit­tää et­tä hän ru­koi­lee koko per­heen puo­les­ta.

Kun kuu­lin syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­ses­ta, mie­les­sä­ni pyö­ri mo­nen­lai­sia ky­sy­myk­siä. Mie­tin, tar­vit­si­sin­ko to­del­la sel­lais­ta an­teek­si­an­toa. Olin­ko niin syn­ti­nen, et­tä mi­nun pi­täi­si saa­da sel­lai­nen? Luu­lin, et­tä vain var­kai­den, mur­haa­jien ja va­ka­viin ri­kok­siin syyl­lis­ty­nei­den tar­vit­see saa­da syn­tin­sä an­teek­si.

Erää­nä päi­vä­nä Sa­mu­el Oko­la pyy­si mi­nua seu­roi­hin, ja pää­tin läh­teä. Siel­lä oli vie­rai­le­va­na pu­hu­ja­na Juha Alan­ko. Saar­naa kuun­nel­les­sa­ni ym­mär­sin, et­tä mi­nul­la ei ol­lut­kaan sy­dä­mes­sä­ni ian­kaik­kis­ta rau­haa ja et­tä tai­vaa­seen pää­see vain us­ko­mal­la syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

En osaa oi­kein ker­toa, kuin­ka kaik­ki ta­pah­tui, mut­ta us­kon, et­tä sain koh­dal­le­ni Ju­ma­lan ar­mon. Saar­nan jäl­keen ha­lu­sin us­koa syn­ti­ni an­teek­si. Oli kuin har­teil­ta­ni oli­si nos­tet­tu taak­ka, ja kun sain us­koa, mi­nul­la oli niin hel­pot­tu­nut olo, et­tä ha­lu­sin vain kuul­la ja lu­kea Ju­ma­lan sa­naa.

Ei ole mi­tään hyö­tyä sii­tä, et­tä teem­me hy­viä te­ko­ja tai pi­däm­me it­se­äm­me hy­vi­nä. Olin kas­va­nut kris­ti­tys­sä ko­dis­sa ja luul­lut, et­tä se oli pää­sy­lip­pu tai­vaa­seen, mut­ta asia ei ol­lut­kaan niin. Se, et­tä sain Ju­ma­lal­ta pa­ran­nuk­sen ar­mon, oli suu­ri kään­ne­koh­ta elä­mäs­sä­ni.

Toi­min täl­lä het­kel­lä Ke­ni­an us­ko­vais­ten pää­sih­tee­ri­nä. Juu­ri nyt Ke­ni­as­sa poh­di­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ra­jo­ja ja sitä, kuin­ka ih­mi­set ym­mär­tä­vät les­ta­di­o­lai­sen us­kon. Olin ker­ran ko­kouk­ses­sa Ho­ma­ba­ys­sa, mis­sä enem­mis­tö läs­nä­o­li­jois­ta oli mui­den kirk­ko­jen pap­pe­ja ja piis­po­ja. Eräs van­ha mies sa­noi, et­tä kun hän liit­tyi tä­hän or­ga­ni­saa­ti­oon, hä­nel­le ker­rot­tiin, et­tä sii­nä on kyse rau­has­ta ja et­tä muis­sa­kin kir­kois­sa voi käy­dä. Kun pu­hu­jat sit­ten tu­le­vat, ko­koon­nu­taan kuun­te­le­maan sa­naa ja saa­maan hu­ma­ni­taa­ris­ta apua.

Ky­se­lin it­sel­tä­ni, oli­sin­ko edes so­pi­va pää­sih­tee­rin teh­tä­vään, kos­ka se oli in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na ko­vin vaa­ti­va. Eli pys­tyi­sin­kö to­del­la te­ke­mään sen, mitä mi­nun kuu­lui­si teh­dä? Olin ol­lut mu­ka­na hu­ma­ni­taa­ri­sen avun toi­mi­kun­nas­sa, mut­ta tämä tun­tui ai­van eri­lai­sel­ta teh­tä­väl­tä täl­lai­se­na ai­ka­na, jol­loin tar­vi­taan to­del­lis­ta joh­ta­juut­ta. Eräs ke­ni­a­lai­nen veli ke­hot­ti mi­nua kui­ten­kin hy­väk­sy­mään pyyn­nön, jot­ta sal­li­sin Ju­ma­lan tah­don ta­pah­tua Ke­ni­as­sa.

Ke­ho­tus ot­taa teh­tä­vä vas­taan hel­pot­ti miel­tä­ni, ja sii­tä saak­ka olem­me kiit­tä­neet Ju­ma­laa täs­tä teh­tä­väs­tä­ni, joka koos­tuu vies­tin­näs­tä, toi­min­to­jen (esi­mer­kik­si lei­rien) koor­di­noin­nis­ta, or­ga­ni­soin­nis­ta ja bud­je­toin­nis­ta sekä sen var­mis­ta­mi­ses­ta, et­tä haas­teis­ta kes­kus­tel­laan pe­rus­teel­li­ses­ti.

Nyt voim­me hy­väl­lä mie­lel­lä sa­noa, et­tä us­ko­vais­ten työ on hy­vin or­ga­ni­soi­tua täs­sä maas­sa. Meil­lä on pai­kal­li­set joh­to­kun­nat, seu­tu­koh­tai­set joh­to­kun­nat ja kan­sal­li­sen ta­son joh­to­kun­ta. Kirk­ko on myös asi­an­mu­kai­ses­ti re­kis­te­röi­ty, jo­ten Ke­ni­an seu­ra­kun­nis­sa tie­de­tään nyt, et­tä or­ga­ni­saa­ti­om­me ei ole mi­kään rau­han­lii­ke, jos­sa jo­kai­nen voi us­koa niin kuin ha­lu­aa ja käy­dä sii­nä kir­kos­sa, mis­sä ha­lu­aa.

Täl­lä het­kel­lä seu­ra­kun­nat ko­koon­tu­vat joka sun­nun­tai Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon What­sApp-seu­ro­jen vä­li­tyk­sel­lä. Seu­ra­pu­heet kään­ne­tään myös luon ja kis­wa­hi­lin kie­lil­le ja lä­he­te­tään eteen­päin. Näin us­ko­vai­set vält­ty­vät kuun­te­le­mas­ta sel­lai­sia pu­hu­jia, jot­ka ei­vät saar­naa evan­ke­liu­mia Raa­ma­tun mu­kai­ses­ti ja esi­mer­kik­si opet­ta­vat eri ta­val­la kas­tees­ta.

Vaik­ka meil­lä on haas­tei­ta­kin, olem­me kii­tol­li­sia sii­tä, et­tä mei­tä on kut­sut­tu pal­ve­le­maan eri­lai­sis­sa teh­tä­vis­sä. "Me­kin olem­me Ju­ma­lan te­koa, luo­tu­ja Kris­tuk­sen Jee­suk­sen yh­tey­teen to­teut­ta­maan nii­tä hy­viä te­ko­ja, joi­ta te­ke­mään Ju­ma­la on mei­dät tar­koit­ta­nut" (Ef. 2:10).

Ru­koi­len, et­tä py­syn us­ko­mas­sa, sil­lä Kor­keim­man val­ta­kun­nas­sa on hyvä ol­la. Toi­von, et­tä pää­sen jos­kus ta­paa­maan Suo­men ja Ame­ri­kan us­ko­vai­sia ja eh­kä käy­mään Su­vi­seu­rois­sa sekä ko­ke­maan yh­teis­tä siu­naus­ta.