Teks­ti: Ee­va Vähä

Ke­sä­lo­mat al­ka­vat meil­lä ai­na suu­rin piir­tein sa­mal­la ta­val­la: pak­kaam­me au­ton ja suun­taam­me koh­ti Suo­mea. Edes­sä on tu­han­sia ki­lo­met­re­jä vaih­tu­via mai­se­mia ja nii­den var­rel­la, tut­tuun ta­paan, tun­tei­den vuo­ris­to­ra­ta.

Au­to keh­rää ta­sai­ses­ti ki­lo­met­ris­tä toi­seen. Sen alus­tan pääl­lä ole­val­le akul­le on an­net­ta­va vir­taa sään­nöl­li­ses­ti. Mää­rä riip­puu aje­tuis­ta ki­lo­met­reis­tä ja no­peu­des­ta. Se ei ys­ki ei­kä köhi, vaik­ka edes­sä on jono rek­ko­ja ja lo­put­to­man nä­köi­siä suo­ria, jot­ka näyt­tä­vät päät­ty­vän tai­vaan­ran­taan. Tai mut­kia mut­kien pe­rään, jois­sa sora he­li­syt­tää pel­lin hel­mo­ja kuin or­kes­te­rin rum­pa­li lau­ta­si­aan.

Val­koi­set koi­vu­ri­vis­töt vi­li­se­vät ohit­se. Lä­hes lii­ku­tun näh­des­sä­ni nii­tä si­nis­tä jär­ven­sel­kää tai vih­re­ää niit­tyä vas­ten. Jos au­rin­ko pai­nau­tuu vie­lä kul­tai­se­na kiek­ko­na hel­li­mään nii­den run­ko­ja, en voi es­tää sil­mä­kul­mi­a­ni kos­tu­mas­ta.

Tum­man­pu­hu­vat kuu­si­met­sät puo­les­taan saa­vat jää­dä niin no­pe­as­ti taak­se kuin mah­dol­lis­ta. Ne tun­tui­vat kät­ke­vän ki­taan­sa jo­tain pe­lot­ta­vaa. Ne hen­ki­vät vaa­raa, ku­ten ul­jai­ta sar­vi­päi­tä, jot­ka saat­ta­vat loik­kia val­ta­kun­nas­saan no­pe­as­ti toi­saal­le piit­taa­mat­ta ne­li­pyö­räi­sil­lä ohi su­haa­vis­ta ih­mi­sis­tä. Niis­sä koh­din syk­kee­ni nou­see ja hi­ki­kar­pa­lot hii­pi­vät ohi­moil­le. Ko­hen­nan ajo­a­sen­toa, jot­ta var­mas­ti nä­ki­sin, jos tiel­le hyp­päi­si kau­ris, jä­nis, ket­tu tai hir­vi. Met­säs­tä yl­lät­tä­en esiin köm­pi­neel­le sii­li­pa­ral­le ei käy­nyt hy­vin, kun au­to­ni ren­gas koi­tui sen koh­ta­lok­si.

Ki­lo­met­rien li­sään­ty­es­sä mit­ta­ri­tau­luun ta­ka­pen­kin rä­pät­tä­jil­lä eh­tii ai­na­kin pis­sat­taa, it­ket­tää, nu­kut­taa ja kiu­kut­taa. Eh­di­tään kuul­la, mi­ten Lot­ta ja Pap­pa kah­vit­te­le­vat pa­pan keit­ti­ös­sä ja mu­tus­te­le­vat ve­si­rin­ke­lei­tä. 1866 aje­tun ki­lo­met­rin koh­dal­la on Kar­vo­sen Kar­hu­kir­jei­den vuo­ro, jos­sa Kar­hu­set suun­taa­vat maa­il­ma­nym­pä­rys­mat­kal­laan Hol­men­kol­le­nil­le. Sitä aja­tel­les­sa mi­nut val­taa en­tis­tä ko­vem­pi koti-ikä­vä: Nor­jal­le tyy­pil­li­set kum­pui­le­vat maas­tot ja vuo­nos­sa ma­kaa­va tum­ma vesi, mus­ta kis­sa keit­ti­ön ik­ku­nal­la ja mi­ni­or­vo­kit ruu­kus­sa por­tail­la.

Kun lu­ki­jan mo­no­to­ni­nen ää­ni al­kaa puu­dut­taa ei­vät­kä kyy­ti­läi­set jak­sa kes­kit­tyä kir­joi­hin, on mu­sii­kin ai­ka. Kuin kie­tou­tui­si läm­pi­mään vilt­tiin, kun peh­meä sop­raa­no su­lau­tuu te­no­riin: ”On on­nel­li­nen kul­keis­san­sa maan vie­raan poik­ki tai­vaa­seen”.

Yh­den­te­nä­tois­ta mat­ka­päi­vä­nä alan tun­tea uu­pu­mus­ta ja koti-ikä­vää. Il­lal­la uni ei tule jä­se­nis­sä pai­na­vas­ta vä­sy­myk­ses­tä huo­li­mat­ta. He­räi­len yöl­lä ja mie­tin nii­tä vie­lä edes­sä­ni ole­vaa tu­hat­ta kol­me­a­sa­taa ki­lo­met­riä. Sa­to­ja ki­lo­met­re­jä ran­ta­vii­vaa, mys­ti­siä met­siä, koi­vu­ri­vis­tö­jä ja niit­ty­kuk­kia. Hir­vi­ai­to­ja ja hi­das­te­li­joi­ta. Kau­pun­ke­ja, maa­lais­ky­liä, tä­pö­täy­siä cam­ping-alu­ei­ta. Ta­ka­pen­kil­lä tu­hi­se­via lap­sia, jopa ke­vyt­tä kuor­saus­ta. Sa­mal­la mat­kal­la eh­din näh­dä au­rin­gon sekä las­ke­van et­tä nou­se­van. Va­loi­sat ke­säy­öt ar­mah­ta­vat hi­tu­sen mei­tä kul­ki­joi­ta, joi­den ihan vain pie­ni pii­pah­dus su­ku­lai­siin ve­nyy ajo­mat­ko­jen vuok­si vä­ki­sin vä­hin­tään vii­kon pi­tui­sek­si, ja vä­lil­lä nu­ku­tut yöt vain hi­das­ta­vat mat­kaa.

Al­kaa sa­taa. Isot pi­sa­rat rum­mut­ta­vat tuu­li­la­siin ja va­lu­vat no­pei­na no­roi­na kyl­kiä pit­kin tien­pin­nal­le. Nä­ky­vyys on huo­no, vaik­ka pyyh­ki­jät te­ke­vät­kin töi­tään no­peim­mal­la mah­dol­li­sel­la työ­tah­dil­la. Hi­das­tan vauh­tia al­le no­peus­ra­joi­tuk­sen ja jään aja­maan kuor­ma-au­ton taak­se. Ää­ne­käs ro­pi­na saa rul­laa­maan mu­siik­kia lu­jem­mal­le:

”Us­kos­sa elän, Her­raan luo­tan, ko­ti­hin mi­nut nou­de­taan...” Huo­maan ajat­te­le­va­ni, et­tä ajal­li­set ajo­ki­lo­met­rit ei­vät enää ra­si­ta pe­ril­lä tai­vaas­sa.

Lai­nauk­set ovat Sii­o­nin lau­lus­ta 220 (1986).