Ta­pa­ni Töl­li

Ju­han­nuk­sen sa­no­ma muis­tut­taa Ju­ma­lan sa­nan ja lu­paus­ten to­den­mu­kai­suu­des­ta. Ju­han­nus on va­loi­san kes­ki­ke­sän odo­tet­tu juh­la­päi­vä, jol­loin päi­vä on pi­sim­mil­lään ja luon­to vih­reim­mil­lään.

Juh­la­päi­vä oli myös Sa­ka­ri­aan ja Eli­sa­be­tin ko­dis­sa. On­nel­li­nen odo­tus lap­ses­ta ja toi­vei­den ai­ka oli täyt­ty­nyt. Sa­ka­ri­as oli aluk­si osoit­ta­nut epä­us­koi­suut­ta saa­tu­aan tie­don tu­le­vas­ta po­jan syn­ty­mäs­tä. Hän me­net­ti mää­rä­a­jak­si pu­he­ky­kyn­sä. (Luuk. 1:18–20.) Se ai­ka oli kui­ten­kin Sa­ka­ri­aal­le vah­vis­tu­mis­ta ja kas­va­mis­ta us­kos­sa.

Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes

Kun lap­si oli syn­ty­nyt, hä­net piti ym­pä­ri­lei­ka­ta ja hä­nel­le piti an­taa nimi. Sa­ka­ri­aal­le oli il­moi­tet­tu, et­tä lap­sen ni­mek­si tu­lee an­taa Jo­han­nes (Luuk. 1:13). Jo­han­nes tar­koit­taa: ”Her­ra on ar­mol­li­nen.”

Pai­kal­la ol­leet su­ku­lai­set ih­met­te­li­vät ja pa­hek­sui­vat, mik­si täl­lai­nen nimi, jota ei ole ol­lut ai­em­min koko su­vus­sa. Sa­ka­ri­as oli kuu­li­ai­nen Ju­ma­lal­le ja il­moit­ti tau­luun kir­joit­ta­en: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” (Luuk.1:61–63.)

Täl­löin Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, al­koi kiit­tä­mään Ju­ma­laa ja ker­toi täs­tä lap­ses­ta ja lap­sen tu­le­vas­ta teh­tä­väs­tä. Jo­han­nek­sen syn­ty­mä pu­hut­ti ih­mi­siä koko Juu­de­an vuo­ris­to­seu­dul­la. He ky­syi­vät: ”Mitä täs­tä lap­ses­ta on tu­le­va?” (Luuk. 1:64–66.)

Van­han tes­ta­men­tin lu­pauk­set täyt­tyi­vät

Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­man suu­ret asi­at oli­vat to­teu­tu­mas­sa. Van­ha tes­ta­ment­ti oli vaih­tu­mas­sa uu­teen, lu­pauk­set ja pro­feet­to­jen en­nus­tuk­set oli­vat täyt­ty­mäs­sä. Oli al­ka­mas­sa Mes­si­aan ai­ka­kau­si.

Sa­ka­ri­as ym­mär­si tä­män us­kon kaut­ta ja ker­toi täs­tä ja Van­han tes­ta­men­tin kir­joi­tus­ten täyt­ty­mi­ses­tä. Lap­ses­ta oli tu­le­va pro­feet­ta, Mes­si­aan edel­lä­kä­vi­jä, tien rai­vaa­ja ja tien val­mis­ta­ja (Luuk. 1:67–79).

Huu­ta­van ää­ni erä­maas­sa

Ih­mi­set tar­vit­si­vat Jo­han­nek­sen kal­tais­ta voi­ma­kas­ta saar­na­mies­tä, joka sel­ke­äs­ti neu­voi, mitä ih­mi­sen pi­tää teh­dä. Hän saar­na­si pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta sekä Ju­ma­lan ar­mol­li­suut­ta, jota hä­nen ni­men­sä­kin tar­koit­taa.

Jo­han­nes oli huu­ta­van ää­ni erä­maas­sa. Ih­mis­jou­kot tu­li­vat hän­tä kuu­le­maan ja ih­met­te­le­mään. Mo­net us­koi­vat. Jo­han­nek­sen työ oli mer­kit­tä­vä ja Jee­sus it­se pu­hui Jo­han­nek­ses­ta ja hä­nen työs­tään. Jo­han­nes kas­toi Jee­suk­sen Jor­da­nil­la.

Evan­ke­liu­mi va­lai­see ja an­taa voi­maa

Ju­han­nuk­sen sa­no­ma on sa­no­ma ava­tus­ta ties­tä, va­los­ta, an­sait­se­mat­to­mas­ta ar­mos­ta, Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ja toi­vos­ta. Se ker­too myös Ju­ma­lan sa­nan ja Ju­ma­lan lu­paus­ten pi­tä­vyy­des­tä.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­no­ma on edel­leen sama kuin Jo­han­nek­sen ai­ka­na. ”Kat­so­kaa: Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka ot­taa pois maa­il­man syn­nin!” sa­noi Jo­han­nes Jee­suk­ses­ta (Joh.1:29). Evan­ke­liu­min ilo­sa­no­ma ar­mos­ta ja va­los­ta an­taa voi­maa, ja sii­nä va­los­sa nä­kee tur­val­li­ses­ti va­el­taa pe­ril­le as­ti.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 1:57–66

RAA­MAT­TU 1992: Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan. Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: ”Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes.”Toi­set sa­noi­vat: ”Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä.”He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät. Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja hän puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa. Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: ”Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?” Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.