Pexels
Pexels
Saara Junes
Tanja (nimi muutettu) mainitsee perhekuntoutuksen yhtenä heidän elämänsä vedenjakajana. Perheterapeutti suositteli sinne lähtemistä, mutta miksi? Palataan ajassa avioliiton alkuvuosien jälkeiseen aikaan.
Tanjan mahdollisuudet jättää lapset puolisonsa vastuulle olivat vähentyneet neljännen lapsen synnyttyä. Tanjan mielessä siihen oli ymmärrettävä syynsä, sillä mies oli sairastunut vakavaan fyysiseen sairauteen; sen seurauksena hän oli joutunut jäämään pois työelämästä.
– Välillä pystyin jättämään lapset, ja sitten oli aikoja, etten pystynyt jättämään. Tiesin, ettei hän pysty hallitsemaan perhettä, Tanja kertoo.
Vastuu lapsista ja kodista siirtyi vuosi vuodelta yhä enemmän Tanjalle.
Muutama vuosi sairastumisensa jälkeen mies sai ADHD-diagnoosin, millä Tanjan arvion mukaan oli osuutensa puolison oman arjen hallintaan ja kykyyn huolehtia perheestä. Hiljalleen mukaan tuli fyysinen väkivalta, jota mies ei Tanjan kertoman mukaan ymmärtänyt vääräksi.
– Se ei ollut mitään kovaa, mutta kiellettyä, Tanja tietää.
Mies haki keskusteluapua, mutta siitä ei ollut pitkäaikaista hyötyä fyysiseen väkivaltaan.
Henkinen väkivalta fyysistä pahempaa
Miehen käyttämä henkinen väkivalta oli Tanjan kertoman mukaan fyysistä pahempaa. Siihen sisältyi muun muassa vähättelyä, epäluottamuksen ilmaisua, kontrollointia, negatiivista puhetta, leimaamista, lasten asioista puhumista heidän kuullen ja hengellisillä asioilla uhkailua.
– Meidän perheessä ei ole mitään hyvää. Me ei osata kasvattaa lapsia ja lapset eivät osaa mitään. Me ollaan joka asiassa tavallaan sitä pohjasakkia, Tanja listaa.
Yksi väkivallan ilmenemisen muoto oli kuitenkin Tanjasta ylitse muiden: miehellä oli suosikkilapsi. Yhtä aikaa henkinen väkivalta suuntautui pääasiassa yhteen lapseen.
– En minä sitä hyväksynyt, että pidetään yhtä lasta helppona ja lempilapsena. Se aiheuttaa lapsille hirveätä ristiriitaa.
Luottamus Luojaan kannatteli
Aina ei ollut ollut näin. Jo ensitapaamisessa he molemmat kokivat, että ”tuossa hän on”.
– Ihan niin kuin siinä olisi ollut enkeli tai joku muu, Tanja kuvaa.
Tanja koki tärkeäksi, että sai heti suhteen alussa uskoutua omista sairauksistaan ja tulla hyväksytyksi.
Vuosien varrella esiin tulleista vaikeuksista huolimatta Tanja näkee puolison hänelle tarkoitetuksi ja rakkaaksi.
– Olisin halunnut jatkaa vaikka satavuotiaaksi, mutta tuolla (miehen) terveydentilalla en olisi jaksanut kovin pitkään.
Tanja kertoo, kuinka vaikeuksien keskellä on ollut tieto siitä, että Jumala johtaa heidän elämäänsä ja ratkaisee asiat ajallaan ja tavallaan, vaikka se on myös epäilyttänyt.
– Jumala ei anna enempää kuormaa, mitä jaksaa kantaa. Kyllähän sitä on monesti ajatellut, että onko tämä ihan tosi.
Ammattiapu auttoi tunnistamaan tilanteen
Perhekuntoutus avasi Tanjan silmät näkemään ammattilaisten tukemana senhetkisen tilanteen.
– Olin tosi uupunut ja en tiedä, että missä oltaisiin. Olisiko meillä lapsia tässä itsellä, jos me ei olisi lähdetty sinne? Se syksy oli aikamoinen vedenjakaja meidän perheen elämässä. Raskas kokemus, mutta tosi hyvä.
Puoliso ei Tanjan mukaan osannut kuitenkaan tuoda perhekuntoutuksesta saatuja oppeja arkeen.
Sosiaalitoimeen kontakti syntyi, kun esikoisesta tehtiin lastensuojeluilmoitus, jonka syyksi mainittiin lapsen masentuneisuus.
– Kyllähän sitä ensin kauhistui, Tanja muistaa ja jatkaa, kuinka perhe sai muun muassa perhetyöntekijöitä ja tarvittaessa muutakin apua kotiin.
Yhtenä auttamisen muotona tarjottiin tukiperhetoimintaa. Lapset yhtä lukuun ottamatta kävivät kerran kuussa tukiperheessä useiden vuosien ajan.
Merkittävänä apuna Tanja on kokenut perheterapeutin ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiset.
– He ovat olleet tosi ihania ihmisiä. Vaikka he eivät ole uskovaisia, he ovat ymmärtäneet täysin meidän uskovaisten elämän. Jos tätä tukea ei olisi ollut, niin en minä ehkä tässä olisi. Olisinko palanut loppuun, mitä olisi tapahtunut?
Perhekuntoutuksen jälkeen Tanja kykeni avaamaan perheen tilannetta ulkopuolisille. Hän kannusti myös lapsia olemaan avoimia sosiaalityöntekijöille, jos he olivat joutuneet isän väkivallan kohteeksi.
Tanja kertoo, kuinka ulkopuoliset puolitutut eivät tienneet miehen käytöksestä kotona, vaan ovat jälkikäteen olleet esiin tulleista asioista yllättyneitä.
– Mies osasi esimerkiksi rauhanyhdistyksellä jotenkin näytellä tai sinnitteli siellä. Sitten kun tultiin kotiin, niin se tavallaan aina purkautui.
Poliisin suuntaan Tanja ei ollut yhteydessä, eikä rikosilmoituksia miehen toiminnasta kirjattu koskaan.
Miehen elämänlanka oheni
Viimeisen puoli vuotta Tanjan puoliso vietti enimmäkseen sängyssä makoillen. Mies ei ollut koskaan suostunut hoidattamaan todettua perussairautta eikä tuolloin enää hakeutunut myöskään psykologille saamaan keskusteluapua.
Miehen lapsiin kohdistama henkinen väkivalta oli jatkunut ja alkoi suuntautua myös Tanjaan.
– Silloin, kun hän jaksoi olla ylhäällä, joka asiassa hän tuli minua neuvomaan. En myöskään saanut häneltä enää tukea, turvaa, en fyysistä läheisyyttä, en mitään. Hän kielsi kaiken, Tanja kertaa.
Tanja tunsi, että voimat alkavat olla vähissä. Takana oli myös pandemia-aika ja usean lähisukulaisen menetys.
Edessä oleva loma-aika toisi kotiin muualla opiskelevan lapsen, johon mies erityisesti kohdisti väkivaltaa.
– Sairaanhoitajan kanssa oli puhetta, että onko mies laitettava johonkin hoitolaitokseen joksikin aikaa. Tai olisiko yksi ratkaisu meille ollut asumusero, joka minusta tuntui ihan hirveältä, Tanja miettii.
Avioero ei ollut Tanjalle vaihtoehto missään vaiheessa.
Taivaan Isällä oli varattuna heidän perheelle oma suunnitelmansa.
Tanjan ja läheisten ystävien silmissä miehen elämänhalu oli alkanut hiipua. Tanjassa oli herännyt huoli puolison voinnista, ja kun fyysisen sairauden oireet pahenivat, mies toivoi pääsevänsä sairaalahoitoon.
Ambulanssi otti Tanjan puolison yötä vasten kyytiin. Puolisot siunasivat toisiaan evankeliumilla, ja Tanja kävi vakavasta tilanteesta huolimatta luottavaisesti nukkumaan.
– Heräsin aamuyöllä siihen, kun lääkäri soitti ja arvasin heti, että jotain tosi vakavaa on tapahtunut.
Tanja kuuli, että hänen puolisonsa oli vasta menehtynyt.
Uudet tunteet tulivat tutuiksi
Tanja kertoo, kuinka puolen vuoden kohdalla miehen kuolemasta surutyön pahin vaihe tuntui menneen ohi. Haastavat byrokraattiset asiat alaikäisten huoltajuuteen liittyen olivat ohitse, ja arki, johon sai tarvittaessa apua läheisiltä, asettunut uuteen uomaansa.
Yhteiskunnalta ja uskovaisilta ystäviltä saatu apu oli merkittävää sekä henkisesti että käytännössä.
Perheen elämä oli jälleen vedenjakajalla, jossa monenlaiset tunteet tulivat tutuiksi ja saivat näkyä.
– Totta kai on tullut ikävä ja on kaivannut niitä hyviä hetkiä. Eniten olen kaivannut meidän välistä läheisyyttä, Tanja kertoo.
Lapset kaipaavat yhä ennen kaikkea isän läsnäoloa: sitä, että hän olisi vielä täällä. Muustakin Tanja on tehnyt huomioita:
– Ne tiesi, mitä meidän perhe-elämä on ollut, ja minkälaista se on nyt. Kyllähän he kokevat sellaista jonkinlaista helpotusta.
Helpotuksen tunteen kanssa Tanja on itsekin tullut tutuksi, ja samaa ovat aistineet myös hänen läheisensä.
– Kyllä mä olin siinä mielessä (helpottunut), että mulla ei ollut enää huoli. Mä tiesin, että mies halusi olla uskovainen, hän pääsi taivaaseen, hänellä ei ole enää kipuja. Se oli itselle suurin lohtu.
Helpotusta seurasi kuitenkin syyllisyyttä: miten voi kokea helpotusta puolison kuolemasta?
– Totta kai se välillä tuntuu, että onko tämä oikein.
Avun vastaanottaminen ei ole häpeä
Tällä hetkellä Tanja on työkyvyttömyyseläkkeellä. Päivissä on väljyyttä lasten ollessa koulussa ja menneen pohtimiselle on auennut tilaa. Se ettei mies käsitellyt lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneita asioita, saa Tanjan mietteliääksi. Hän on myös huomannut, kuinka lapsuudenkodeista periytyneet erilaiset kasvatustavat aiheuttivat ristiriitaa ja erilaisia näkemyksiä heidän perhe-elämäänsä.
– Hänen käyttäytymismallinsa tulee sieltä, mutta toivottavasti sukupolvien ketju huonoissa asioissa katkeaa.
Perheen haasteille on löytynyt Tanjan mielessä väkivallan lisäksi muitakin selityksiä. Usean perheenjäsenen neuropsykiatriset oireet ja sairaudet ovat vaikuttaneet kokonaistilanteeseen.
Vaikeuksia kokeville Tanjalla on sanottavanaan painokas viesti avun vastaanottamiseen:
– Se ei ole mikään häpeä. Se ei tee sinua ihmisenä yhtään huonommaksi. Se ei tee teidän perhettä yhtään huonommaksi. Ottakaa se apu vastaan, mitä teille tarjotaan. Tai jos jaksatte, niin ettikää sitä.
Mistä apua henkiseen väkivaltaan?
Nollalinja – lähisuhdeväkivaltaa kokeneille
Naistenlinja – väkivaltaa kokeneille naisille ja tytöille
Ensi- ja turvakotien liitto – väkivaltaa tai väkivallan uhkaa kokeneille
Miessakit ry: Lyömätön linja – lähisuhde- ja perheväkivaltaan erikoistunut toimintamuoto miehille
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Joulun sanomaa Vanhan testamentin lupauksesta Jeesuksen syntymään. Yksinlauluja ja duettoja kitaran, jousikvartetin ja basso continuon säestyksellä sekä lauluyhtye- ja soitinmusiikkia.
Tämänvuotisen joululehden teemana on lupaus. Lehdessä käydään läpi sekä Jumalan lupauksia ihmisille että ihmisten lupauksia Jumalalle ja toisilleen.