Ta­pa­ni Töl­li

Jee­sus opet­ti, et­tei ih­mi­nen voi pe­las­tua omil­la töil­lään, vaan Ju­ma­lan lap­si elää ar­mon osal­li­suu­des­sa.

Jee­sus ku­va­si maa­il­man­lop­pua ja tuo­mi­o­päi­vän edel­lä ha­vait­ta­via merk­ke­jä. Nii­den pe­ru­sa­ja­tuk­se­na on us­kos­sa val­vo­mi­nen ja val­vo­mi­sen tär­keys.

Jee­sus ha­vain­nol­lis­ti mo­nia asi­oi­ta hy­vin ku­vaa­vil­la ver­tauk­sil­la. Ver­tauk­set liit­tyi­vät usein sen ajan ih­mis­ten elä­mään. Ver­tauk­set ovat kui­ten­kin edel­leen ajan­koh­tai­sia, hy­vin ha­vain­nol­li­sia ja opet­ta­via.

Us­kol­li­suut­ta vaa­ti­va
teh­tä­vä

Ver­taus pal­ve­li­joil­le us­ko­tuis­ta ta­len­teis­ta on jat­koa ver­tauk­seen vii­sais­ta ja tyh­mis­tä mor­sius­nei­dois­ta. Ver­tauk­ses­sa va­ra­kas ti­lal­li­nen on läh­dös­sä pit­käk­si ai­kaa pois maas­ta. Hän kut­sui kol­me pal­ve­li­jaan­sa kool­le ja an­toi heil­le omai­suu­ten­sa hoi­det­ta­vak­si. Hän an­toi oman har­kin­tan­sa mu­kaan kul­le­kin asi­a­no­mai­sen ky­ky­jen mu­kai­sen mää­rän. En­sim­mäi­nen sai vii­si, toi­nen kak­si ja kol­mas yh­den ta­len­tin. (Matt. 25:14–15.) Teh­tä­vä­nä oli kar­tut­taa ta­lent­tien mää­rää. Isän­nän teh­tä­vä­nan­to edel­lyt­ti nöy­ryyt­tä, us­kol­li­suut­ta ja suur­ta vas­tuu­ta.

Isän­nän pa­la­tes­sa pit­kän ajan ku­lut­tua teh­tiin tili. Kak­si en­sim­mäis­tä pal­ve­li­jaa oli kar­tut­ta­nut ta­lent­te­ja ja hei­dät to­det­tiin us­kol­li­sik­si. Vaik­ka hei­dän ta­lent­tien­sa mää­rä oli eri­lai­nen, he sai­vat sa­man kut­sun ilo­juh­laan. Kol­man­nen pal­ve­li­jan sy­dän oli vä­lin­pi­tä­mä­tön ja hän kat­soi ylen isän­nän pyyn­nön teh­den omat rat­kai­sun­sa ha­lu­jen­sa mu­kaan. Hän oi­ke­as­taan syyt­ti isän­tää ja hä­nen joh­ta­mis­ta­paan­sa ja sa­noi teh­neen­sä sik­si niin kuin teki. Tämä pal­ve­li­ja jäi juh­lan ul­ko­puo­lel­le sy­dä­men­sä ti­lan vuok­si. Se­kin vähä, mikä hä­nel­lä oli, otet­tiin pois. (Matt. 25:19–28.)

Elä­vä us­ko syn­nyt­tää ha­lun pal­vel­la

Ver­tauk­sen ta­len­tit ku­vaa­vat Ju­ma­lan ih­mi­sil­le an­ta­mia lah­jo­ja. Ver­taus opet­taa, mi­ten näi­tä lah­jo­ja tu­li­si käyt­tää. Ju­ma­la on an­ta­nut ih­mi­sen elä­mäl­le tar­koi­tuk­sen, myös saa­duil­la lah­joil­la on mer­ki­tys. Oleel­li­nen asia ei ole lah­jo­jen mää­rä, vaan us­kol­li­suus lah­jo­jen an­ta­jal­le. Paa­va­li kir­joit­ti: “Jol­le on pal­jon an­net­tu, sil­tä pal­jon vaa­di­taan, ja jol­le on pal­jon us­kot­tu, se pan­naan pal­jos­ta vas­taa­maan.” (Luuk. 12:48.)

Ver­tauk­sen ydin ei lii­ty sii­hen, mi­ten pal­jon ih­mi­nen saa ai­kaan ja teh­tyä hy­viä te­ko­ja. Ju­ma­lan lap­si elää ar­mon osal­li­suu­des­sa ja hy­vät työt ovat us­kon he­del­miä. Elä­vä us­ko syn­nyt­tää rak­kau­den ja ha­lun pal­vel­la toi­sia ih­mi­siä. Vas­tuul­li­suut­ta on pal­ve­le­va rak­kaus ja us­kol­li­suus teh­tä­vien suo­rit­ta­mi­ses­sa. “Mitä teet­te­kin, teh­kää se täy­des­tä sy­dä­mes­tä, niin kuin te­ki­sit­te sen Her­ral­le et­te­kä ih­mi­sil­le” (Kol. 3:23).

Us­ko­mi­sen lah­ja on suu­rin lah­ja

An­ne­tut lah­jat voi­vat ol­la hy­vin eri­lai­sia. Paa­va­li kir­joit­ti: ”Ar­mo­lah­jo­ja on mo­nen­lai­sia, mut­ta Hen­ki on sama. Myös pal­ve­lu­teh­tä­viä on mo­nen­lai­sia, mut­ta Her­ra on sama. Kai­ken tä­män saa ai­kaan yk­si ja sama Hen­ki, ja­kaa kul­le­kin omat lah­jan­sa niin kuin tah­too.” (1. Kor.12:4–5,11.) Ope­tus­lap­set ky­syi­vät ker­ran Jee­suk­sel­ta: ”Mitä mei­dän tu­lee teh­dä, et­tä te­kom­me oli­si­vat Ju­ma­lan te­ko­ja? Jee­sus vas­ta­si: Us­ko­kaa hä­neen, jon­ka Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt. Se on Ju­ma­lan teko.” (Joh. 6:28–29.)

Ju­ma­lan ar­mon osal­li­suu­des­sa ih­mi­nen on osal­li­nen kai­kis­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan run­sais­ta aar­teis­ta. Nii­tä saa sil­loin va­paas­ti omis­taa ja käyt­tää. Suu­rin lah­ja on us­ko­mi­sen lah­ja ja an­teek­si­an­ta­muk­sen omis­ta­mi­nen.

Ju­ma­la ei meil­tä vaa­di pal­joa. Hän ky­syy us­kol­li­suut­ta ja kuu­li­ai­suut­ta. Ju­ma­lan ar­mon tur­vin pää­see ilo­juh­laan.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 25:14–30

Raa­mat­tu 1992: ”Sil­loin on käy­vä näin: Mies oli muut­ta­mas­sa pois maas­ta. Hän kut­sui pu­heil­leen pal­ve­li­jat ja us­koi koko omai­suu­ten­sa hei­dän hoi­toon­sa. Yh­del­le hän an­toi vii­si ta­lent­tia ho­pe­aa, toi­sel­le kak­si ja kol­man­nel­le yh­den, kul­le­kin hä­nen ky­ky­jen­sä mu­kaan. Sit­ten hän muut­ti maas­ta. Se, joka oli saa­nut vii­si ta­lent­tia, ryh­tyi heti toi­meen: hän kävi niil­lä kaup­paa ja hank­ki voit­toa toi­set vii­si ta­lent­tia. Sa­moin se, joka oli saa­nut kak­si ta­lent­tia, voit­ti toi­set kak­si. Mut­ta se, joka oli saa­nut vain yh­den ta­len­tin, kai­voi maa­han kuo­pan ja kät­ki sin­ne isän­tän­sä ra­han. Pit­kän ajan ku­lut­tua isän­tä pa­la­si ja vaa­ti pal­ve­li­joil­taan ti­li­tyk­set. Se, joka oli saa­nut vii­si ta­lent­tia, toi toi­set vii­si nii­den li­säk­si ja sa­noi: ’Her­ra, sinä an­noit mi­nul­le vii­si ta­lent­tia. Ku­ten näet, olen hank­ki­nut voit­toa toi­set vii­si.’ Isän­tä sa­noi hä­nel­le: ’Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!’ ”Myös se, joka oli saa­nut kak­si ta­lent­tia, tuli ja sa­noi: ’Her­ra, sinä an­noit mi­nul­le kak­si ta­lent­tia. Ku­ten näet, olen hank­ki­nut voit­toa toi­set kak­si.’ Isän­tä sa­noi hä­nel­le: ’Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!’ Vii­mek­si tuli se pal­ve­li­ja, joka oli saa­nut vain yh­den ta­len­tin, ja sa­noi: ’Her­ra, minä tie­sin, et­tä sinä olet an­ka­ra mies. Sinä leik­kaat siel­tä, min­ne et ole kyl­vä­nyt, ja ko­ko­at siel­tä, min­ne et ole sie­men­tä vis­kan­nut. Minä pel­kä­sin ja kai­voin ta­lent­ti­si maa­han. Täs­sä on oma­si.’ Isän­tä vas­ta­si hä­nel­le: ’Sinä kel­vo­ton ja lais­ka pal­ve­li­ja! Sinä tie­sit, et­tä minä leik­kaan siel­tä, min­ne en ole kyl­vä­nyt, ja ko­ko­an siel­tä, min­ne en ole sie­men­tä vis­kan­nut. Sil­loin­han si­nun oli­si pi­tä­nyt vie­dä mi­nun ra­ha­ni pank­kiin, niin et­tä oli­sin pa­la­tes­sa­ni saa­nut oma­ni ta­kai­sin kor­koi­neen. – Ot­ta­kaa pois hä­nen ta­lent­tin­sa ja an­ta­kaa se sil­le, jol­la on kym­me­nen ta­lent­tia. Ot­ta­kaat siis hä­nel­tä lei­vis­kä, ja an­ta­kaat sil­le, jol­la on kym­me­nen lei­vis­kää. Jo­kai­sel­le, jol­la on, an­ne­taan, ja hän on saa­va yl­tä­kyl­lin, mut­ta jol­la ei ole, sil­tä ote­taan pois se­kin mitä hä­nel­lä on. Heit­tä­kää tuo kel­vo­ton pal­ve­li­ja ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta.’ ”