Alek­si Päk­ki­lä

Jee­sus roh­kai­see ih­mi­siä py­sy­mään hä­nen seu­raa­ja­naan niin elä­mäs­sä kuin kuo­le­mas­sa, sil­lä kuo­le­ma vie lo­pul­ta elä­mään.

Las­ki­ais­sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti ajoit­tuu Jee­suk­sen jul­ki­sen toi­min­nan lop­puun. En­nen teks­tiä Jo­han­nes kir­joit­taa Jee­suk­sen saa­pu­mi­ses­ta aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin. Pää­si­äis­juh­lil­le oli tul­lut myös syn­ty­pe­räi­siä kreik­ka­lai­sia, jot­ka ha­lu­si­vat ta­va­ta Jee­suk­sen. Heil­le ja muil­le pai­kal­la ole­vil­le Jee­sus al­koi yl­lät­tä­en pu­hua kuo­le­mas­taan: ”Het­ki on tul­lut: Ih­mi­sen Poi­ka kir­kas­te­taan.” (Joh. 12:23.)

Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­mas­sa Jee­suk­sen kuo­le­man tar­koi­tus oli veh­nän­jy­vän ta­voin tuot­taa run­sas sato eli pe­las­taa hä­neen us­ko­vat syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­ses­ta – ian­kaik­ki­ses­ta kuo­le­mas­ta. Näin yh­den kuo­le­ma koi­tui kään­tei­ses­ti aja­tel­len mo­nen elä­mäk­si, ku­ten Paa­va­li kir­joit­taa roo­ma­lai­sil­le (Room. 5:12–21).

Täy­del­li­nen esi­merk­ki

Teks­tis­sä ei käy sel­väs­ti il­mi, min­kä vuok­si kreik­ka­lai­set oli­vat kiin­nos­tu­neet Jee­suk­ses­ta. Joka ta­pauk­ses­sa tois­us­kois­ten, mui­den kuin juu­ta­lais­ten ai­ka oli pian koit­ta­mas­sa. Jee­sus ei kui­ten­kaan lu­van­nut help­poa tie­tä uu­sil­le seu­raa­jil­leen, ku­ten ei en­nen us­ko­neil­le­kaan. Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kaan tä­hän elä­mään ei tu­li­si lii­ak­si kiin­tyä. En­nem­min­kin tar­vit­tai­siin pal­ve­lu­miel­tä, val­miut­ta lait­taa toi­sen etu oman edel­le.

Jee­sus an­toi it­se täy­del­li­sen esi­mer­kin sii­tä. Ju­ma­lan hä­nel­le us­ko­man teh­tä­vän täyt­tä­mi­nen vaa­ti to­sin oman ru­kous­kamp­pai­lun­sa. Evan­ke­liu­mi­koh­dan kes­kel­lä Jo­han­nes ku­vaa­kin Jee­suk­sen pyy­tä­mäs­sä kär­si­myk­sen mal­jan pois ot­ta­mis­ta ku­ten Get­se­ma­nen puu­tar­has­sa. Ju­ma­lan Poi­ka ha­lu­si kui­ten­kin an­taa Isän tah­don ta­pah­tua.

Pe­las­tus­his­to­ri­an tai­te­koh­ta

Kil­voit­te­lun­sa kes­kel­lä Jee­sus sai vah­vis­tus­ta tai­vaas­ta kuu­lu­nees­ta ää­nes­tä. Sii­nä mis­sä se toi­saal­ta kuu­lut­ti Ju­ma­lan te­ko­jen kir­kas­tu­mis­ta hä­nen Po­jas­saan, oli se sa­mal­la merk­ki pe­las­tus­his­to­ri­an tai­te­koh­das­ta: pa­ra­tii­sis­sa an­net­tu lu­paus sie­lun­vi­hol­li­sen val­lan voit­ta­mi­ses­ta oli käy­mäs­sä to­teen.

Vies­tis­sä oli vah­vas­ti läs­nä aja­tus myös tä­män het­ken ja Ju­ma­lan kut­sun kuu­le­mi­sen tär­key­des­tä, mis­tä myös Paa­va­li kir­joit­ti ko­rint­to­lai­sil­le: ”Juu­ri nyt on oi­kea het­ki, juu­ri nyt on pe­las­tuk­sen päi­vä” (2. Kor. 6:2).

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ris­til­le ko­ro­tet­tu Her­ra roh­kai­see Py­hän Hen­gen voi­mas­ta ju­lis­te­tun evan­ke­liu­min vä­li­tyk­sel­lä kaik­kia, jot­ka tah­to­vat us­kos­sa seu­ra­ta hän­tä.

Jos jos­kus tääl­lä ajas­sa voi­kin jou­tua us­kon vuok­si pa­ne­maan it­sen­sä li­koon, kan­nat­taa muis­taa, et­tä Jee­suk­sen seu­raa­jil­la ris­tin tie vaih­tuu ker­ran kun­ni­an tie­hen. Ar­mos­saan Ju­ma­la ve­tää omia lap­si­aan joka päi­vä lä­hem­mäk­si tai­vas­ta.