Eli­as Ma­ju­ri

Lap­se­na sei­soin ker­ran isä­ni kans­sa suu­ren jär­ven ran­nal­la kat­sel­len ula­pal­le. Kat­see­ni ei yl­tä­nyt ta­voit­ta­maan vas­ta­ran­taa. Kau­ka­na nä­kyi vain tai­vaan ja ve­den vii­va. Sil­loin mie­lee­ni nou­si ky­sy­mys, mitä on sen toi­sel­la puo­lel­la.

Ky­sy­mys on as­kar­rut­ta­nut mi­nua mon­ta ker­taa myö­hem­min­kin. Elä­mäs­sä on pal­jon sel­lais­ta, mi­hin kat­see­ni ei yl­lä. Ha­lu­ai­sin näh­dä pi­dem­mäl­le, var­mis­tua tu­le­vas­ta ja ym­mär­tää Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen. Kui­ten­kin etee­ni avau­tuu usein ulap­pa, jon­ka tois­ta ran­taa en näe.

Raa­ma­tus­sa nä­em­me en­tis­ten py­hien esi­mer­kin. He kat­soi­vat us­kos­sa kai­ken nä­ky­vän tuol­le puo­len. Tä­nään­kin us­ko on ojen­tau­tu­mis­ta sen mu­kaan ja sitä koh­ti, mikä ei vie­lä näy, mut­ta mitä toi­vo­taan (Hepr. 11:1). Toi­von koh­de on pää­sy Ju­ma­lan las­ten kirk­kau­teen ja va­pau­teen (Room. 8:21). Apos­to­li va­kuut­taa: “me olem­me toi­vos­sa va­pah­de­tut” (Room. 8:24). Toi­vo pe­las­tuk­ses­ta on var­ma. Sen pe­rus­ta­na ei­vät ole omat ko­ke­muk­sem­me tai ha­vain­tom­me, vaan Ju­ma­lan ikui­set lu­pauk­set, jois­ta us­ko va­kuut­tuu.

Apos­to­li opet­taa meil­le toi­von ole­mus­ta: “Ku­ka­pa toi­voo sel­lais­ta, min­kä jo nä­kee!” (Room. 8:24.) Toi­von täyt­ty­mys on edes­sä­päin. Em­me vie­lä näe sitä sil­mil­läm­me. Kui­ten­kin us­kon kaut­ta tai­vas on jo oma­nam­me. Ikui­sen elä­män osal­li­suus on elä­mäm­me si­säl­tö ja voi­ma täs­sä ja nyt. Näin us­ko­vai­sen elä­mään kuu­luu yh­tä ai­kaa omis­ta­mi­nen ja odot­ta­mi­nen.

Odot­ta­mi­nen ky­syy kär­si­väl­li­syyt­tä (Room. 8:25). Kär­si­väl­li­syyt­tä tar­vit­sem­me, kos­ka em­me ole vie­lä pääs­seet kirk­kau­teen, ei­kä tur­mel­tu­nut luon­tom­me va­paak­si syn­nin, pa­han ja kuo­le­man vai­ku­tuk­sis­ta.

Apos­to­li muis­tut­taa Ju­ma­lan las­ta myös osal­li­suu­des­ta Kris­tuk­sen kär­si­myk­seen (Room. 8:17). Jee­suk­sen seu­raa­mi­nen mer­kit­see väis­tä­mät­tä ra­jan avau­tu­mis­ta Hen­gen joh­dat­ta­man ja Ju­ma­las­ta vie­raan­tu­neen elä­män­me­non vä­lil­le. Kris­tuk­sen ris­ti on ai­noa toi­vom­me. Va­pah­ta­jan so­vin­to­ve­ri hä­nen val­ta­kun­tan­sa evan­ke­liu­mis­sa on tä­nään­kin voi­man­läh­de kris­ti­tyn tais­te­lus­sa syn­tiä vas­taan. Myös Hen­ki aut­taa mei­tä heik­ko­ja ru­koil­len puo­les­tam­me Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti (Room. 8:26–27).

Kun kat­son ula­pal­le, ei­vät sil­mä­ni ai­na näe vas­ta­ran­taa, mut­ta us­ko nä­kee suu­rem­mak­si rik­kau­dek­si ja­kaa Ju­ma­lan kan­san kär­si­myk­set ja Kris­tuk­sen osak­si tu­le­van hä­väis­tyk­sen kuin kaik­ki maa­il­man rik­kau­det ja syn­nin ohi­me­ne­vän nau­tin­non. (Hepr. 11: 25–26.) Vain us­kol­la on tä­män ja tu­le­van elä­män lu­paus. Ju­ma­lan kan­san osal­li­suu­des­sa mi­nu­a­kin kan­taa tä­nään kirk­kau­den toi­vo.