Nea Kla­si­la

Ke­vät on saa­pu­nut ja oven ta­ka­na kol­kut­taa äi­tien­päi­vä. Juh­la, joka he­rät­tää mo­nen­lai­sia tun­tei­ta ja aja­tuk­sia, mut­ta on usein myös täyn­nä rak­kaut­ta ja läm­pöä. En­nen äi­tien­päi­vää vie­te­tään kui­ten­kin lap­set­to­mien lau­an­tai­ta. Päi­vää, joka kos­ket­taa myös mi­nua.

Sain jo nuo­re­na tie­tää, et­ten tu­li­si kos­kaan saa­maan bi­o­lo­gi­sia lap­sia. Mat­ka on vaa­ti­nut pal­jon ki­pui­lua, kyy­ne­lei­tä ja luo­pu­mis­ta. Suru ei ole py­säh­ty­nyt pai­kal­leen, vaan on eden­nyt kuin vir­taa­va puro muut­ta­en muo­to­aan. Ajoit­tain se vir­taa eteen­päin tyy­ne­nä, lä­hes huo­maa­mat­to­mas­ti. Ajoit­tain taas pie­ni­kin mut­ka tai kivi saa pu­ron pin­nan vä­rei­le­mään ja ve­den kuo­hu­maan. Äi­tien­päi­vä on mo­nel­le juu­ri täl­lai­nen koh­ta – het­ki, joka saa pin­nan vä­räh­tä­mään. Omal­la koh­dal­la­ni vä­rei­ly nos­tat­taa rak­kau­den ja ilon tun­tei­den li­säk­si pin­taan myös ikä­viä tun­tei­ta: su­rua, ka­teut­ta ja kai­puu­ta.

Lap­si­kes­kei­nen yh­tei­sö tuo lap­set­to­muu­den ko­ke­muk­seen oman sä­vyn­sä, omat mut­kan­sa pu­ron mat­kaan. Yh­tei­sö, jos­sa lap­set ovat luon­nol­li­ses­ti kuu­lu­va ja nä­ky­vä osa ar­kea, on sa­mal­la sekä ri­kas et­tä ris­ti­rii­tai­nen paik­ka elää lap­set­to­ma­na. Kun ym­pä­ril­lä kes­kus­te­lut kie­tou­tu­vat usein van­hem­muu­den ym­pä­ril­le, he­rää her­käs­ti ul­ko­puo­li­suu­den tun­ne. Se ei syn­ny sii­tä, et­tä joku tar­koit­tai­si pa­haa, vaan sii­tä, et­tä ko­ke­mus on eri­lai­nen. Usein lap­set­to­muu­teen liit­tyy myös vai­ke­ne­mis­ta, niin lap­set­to­man kuin kes­kus­te­lu­kump­pa­nin puo­lel­ta. Lap­set­to­mal­le ai­he voi tun­tua lii­an hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta tai ki­pe­äl­tä ja­kaa. Toi­saal­ta taas kes­kus­te­lu­kump­pa­ni saat­taa va­roa, et­tei va­hin­gos­sa­kaan louk­kaa tois­ta tai ute­le lii­kaa. Oma ko­ke­muk­se­ni kui­ten­kin on, et­tä vai­kein­ta on hil­jai­suus, asi­an si­vuut­ta­mi­nen. Usein avoin kes­kus­te­lu puo­lin ja toi­sin mah­dol­lis­taa koh­da­tuk­si tu­le­mi­sen.

Us­kon nä­kö­kul­mas­ta lap­set­to­muu­teen kie­tou­tuu kui­ten­kin myös luot­ta­mus. Elä­mä ei ole sat­tu­man­va­rais­ta tai tyh­jää, vaik­ka se ei me­ni­si omien toi­vei­den mu­kaan. Ju­ma­la on luo­nut mei­dät jo­kai­sen omak­si ku­vak­seen, juu­ri niin kuin on hy­väk­si näh­nyt. Tämä aja­tus ei ole ol­lut mi­nul­le it­ses­tään sel­vä, vaan jo­tain, jo­hon olen saa­nut ope­tel­la. Muis­tan en­si ker­taa oi­val­ta­nee­ni asi­an vih­ki­pap­pim­me kans­sa kes­kus­tel­les­sa­ni: Mi­nus­sa ei ole­kaan mi­tään vi­kaa. En ole rik­ki­näi­nen tai kes­ke­ne­räi­nen. Olen ar­vo­kas, juu­ri sel­lai­se­na kuin olen.

Mat­ka­ni lap­set­to­muu­den kans­sa on hy­vin pit­käl­ti vie­lä kes­ken. To­den­nä­köi­ses­ti se on lo­pun elä­mä­ni mit­tai­nen. Mat­kan ai­ka­na on he­rän­nyt mo­nen­lai­sia poh­din­to­ja omas­ta osas­ta­ni, omas­ta tu­le­vai­suu­des­ta­ni:

Eh­kä mi­nun osa­ni on jos­kus adop­toi­da.

Eh­kä mi­nun osa­ni on ol­la tur­val­li­nen ai­kui­nen lä­hi­pii­ri­ni lap­sil­le.

Eh­kä mi­nun osa­ni on elää kak­sin rak­kaan mie­he­ni kans­sa.

Näis­tä yk­si­kään ei ole tois­ta ar­vok­kaam­pi osa. Ne ovat eri­lai­sia pol­ku­ja, eri­lai­sia ta­po­ja elää ja löy­tää mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä. Luo­tan sii­hen, et­tä Ju­ma­la joh­dat­taa mi­nut koh­ti sitä osaa, joka mi­nul­le on tar­koi­tet­tu.

Tu­le­va lap­set­to­mien lau­an­tai kut­suu py­säh­ty­mään näi­den ko­ke­mus­ten ää­rel­le. Se muis­tut­taa, et­tä jo­kai­nen elä­mä on ar­vo­kas – myös se, joka ei ole men­nyt omien toi­vei­den tai suun­ni­tel­mien mu­kaan. Toi­von kai­kil­le lem­peyt­tä ja ar­mol­li­suut­ta tu­le­vaan vii­kon­lop­puun – niin lap­set­to­mien lau­an­tai­hin kuin äi­tien­päi­vään. Koh­da­taan it­sem­me ja toi­sem­me lem­pey­del­lä, an­ne­tus­ta osas­ta ja teh­tä­väs­tä riip­pu­mat­ta.