Elä­mäs­sä tu­lee väis­tä­mät­tä vas­taan het­kiä, jois­sa jou­dum­me luo­pu­maan hal­lin­nan tun­tees­ta. Olen huo­man­nut tä­män eri­tyi­sen sel­väs­ti vii­me ai­koi­na omien ter­veys­huo­lie­ni kaut­ta. Suun­ni­tel­mal­li­se­na ja en­na­koi­va­na ih­mi­se­nä olen tot­tu­nut pi­tä­mään ar­jen lan­gat kä­sis­sä­ni – ajoit­tain eh­kä lii­an­kin tiu­kas­ti. Tur­val­li­suu­den tun­net­ta on help­po ra­ken­taa sen va­raan, et­tä asi­at ete­ne­vät suun­ni­tel­mien mu­kaan ja ovat en­na­koi­ta­vis­sa. Sik­si tun­tuu­kin eri­tyi­sen py­säyt­tä­väl­tä koh­da­ta het­kiä, jois­sa lan­gat ei­vät enää ole­kaan omis­sa kä­sis­sä.

Vaik­ka omal­la koh­dal­la­ni kyse ei ole akuu­tis­ti hen­keä tai ter­veyt­tä uh­kaa­vas­ta ti­lan­tees­ta, leik­kaus on ai­na leik­kaus. Pel­ko ja epä­var­muus hii­pi­vät aja­tuk­siin ja hei­jas­tu­vat ar­jen toi­miin. Kes­kit­ty­mi­nen her­paan­tuu kes­ken työ­päi­vän, nu­kah­ta­mi­nen on vai­ke­aa ja ruo­ka­tar­vik­keet­kin unoh­tu­vat kau­pan hyl­lyl­le. Näis­sä het­kis­sä oma ra­jal­li­suus tu­lee hy­vin nä­ky­väk­si.

Leik­kauk­seen me­ne­mi­nen mer­kit­see mi­nul­le en­nen kaik­kea luo­pu­mis­ta hal­lin­nan tun­tees­ta. On an­net­ta­va ke­hon­sa tois­ten hoi­det­ta­vak­si – luo­tet­ta­va tun­te­mat­to­miin ih­mi­siin ja hei­dän am­mat­ti­tai­toon­sa. Sa­mal­la tämä on pa­kot­ta­nut mi­nut py­säh­ty­mään tär­ke­än ky­sy­myk­sen ää­rel­le: mi­hin minä lo­pul­ta tur­vaan?

En voi väit­tää, et­tei­kö leik­kauk­sen su­ju­mi­nen, toi­pu­mi­nen ja mah­dol­li­set komp­li­kaa­ti­ot jän­nit­täi­si. Ajoit­tain saan it­se­ni kiin­ni miet­ti­mäs­tä näi­tä eh­kä lii­kaa­kin. Näis­sä het­kis­sä on ol­lut hyvä muis­tut­taa it­seä kui­ten­kin sii­tä, et­tä elä­mä on lo­pul­ta Ju­ma­lan kä­sis­sä. Luot­ta­mus Ju­ma­laan on tuo­nut kai­ken huo­len ja mur­heen kes­kel­le myös rau­han het­kiä. Vaik­ka en tark­kaan tie­dä mitä kaik­kea on edes­sä, saan tur­va­ta sii­hen, et­tä elä­mä­ni on suu­rem­mas­sa hoi­dos­sa.

Uu­sis­sa ja jän­nit­tä­vis­sä ti­lan­teis­sa on hy­vin in­hi­mil­lis­tä tun­tea pel­koa ja epä­var­muut­ta. Us­ko ei vält­tä­mät­tä pois­ta­kaan näi­tä tun­tei­ta, mut­ta se an­taa tur­vaa ja rau­haa nii­den kes­kel­le. Raa­ma­tus­sa­kin muis­tu­te­taan, et­tä kaik­ki päi­väm­me ovat Ju­ma­lan tie­dos­sa jo en­nen kuin yk­si­kään niis­tä on al­ka­nut. Eh­kä mi­nun ei siis tar­vit­se kan­taa täs­tä­kään huol­ta etu­kä­teen.

Mi­nul­le luot­ta­mus Ju­ma­laan ei tar­koi­ta sitä, et­tä kaik­ki pel­ko ka­to­ai­si tai sitä ei sai­si tun­tea. Se tar­koit­taa sitä, et­tä pe­lon­kin kes­kel­lä voi ol­la rau­ha. Rau­ha sii­tä, et­tä mitä iki­nä ta­pah­tuu­kin, olen kan­net­tu. Juu­ri nyt opet­te­len luot­ta­maan yhä sy­vem­min sii­hen, et­tä Ju­ma­lan käsi on myös siel­lä, mis­sä omat voi­ma­ni ei­vät enää rii­tä.

Luot­ta­mus ja tur­va ki­tey­ty­vät mie­les­tä­ni kau­niis­ti Päi­vi Lin­nan­mä­en ru­noon te­ok­ses­saan Pi­sa­ran ver­ran Ee­de­niä (SRK, 2025):

Ju­ma­lan huos­tas­sa

har­maa hä­mä­rä sil­män nä­ök­si

upot­ta­va suo hil­la­maak­si

kan­jo­ni tur­val­li­sek­si so­lak­si

Ju­ma­lan huos­tas­sa

ke­li­ri­kos­ta kui­val­le maal­le