Nea Kla­si­la

Tör­mä­sin so­mes­sa jul­kai­suun, jos­sa ker­rot­tiin Su­vi­seu­ro­jen kent­tä­tal­koi­den al­ka­mi­ses­ta. Py­säh­dyin tuon jul­kai­sun ää­rel­le ja pa­la­sin mie­les­sä­ni noin kym­me­nen vuot­ta taak­se­päin, ai­kaan juu­ri pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­nee­na. Tuol­loin moni us­ko­vai­sen elä­mään liit­ty­vä tun­tui vie­lä uu­del­ta ja vie­raal­ta, niin myös Su­vi­seu­rat. Olin kyl­lä jo ai­em­min tie­toi­nen ta­pah­tu­mas­ta, mut­ta en ol­lut kos­kaan vie­rail­lut seu­rois­sa it­se. Sil­loin en­sim­mäis­ten Su­vi­seu­ro­jen lä­hes­ty­es­sä pyö­rit­te­lin vie­lä osin ul­ko­puo­li­sen sil­min mie­les­sä­ni mo­nen­lai­sia ky­sy­myk­siä: Mi­ten ih­mees­sä niin val­ta­va ta­pah­tu­ma jär­jes­te­tään eri pai­kois­sa vuo­des­ta toi­seen? Mi­ten käy­tän­nön asi­at, ku­ten ruo­kai­lut, ma­joi­tuk­set, lii­ken­ne ja sii­vous toi­mi­vat ta­pah­tu­mas­sa, jos­sa on lä­hes sa­ta­tu­hat­ta hen­keä?

Vuo­sien ai­ka­na mi­nul­le on vä­hi­tel­len val­jen­nut voi­ma tuon kai­ken ta­ka­na. Toki jär­jes­tä­mi­seen vaa­di­taan pal­jon suun­nit­te­lua, ai­ka­tau­lu­tus­ta ja or­ga­ni­soin­tia, mut­ta Su­vi­seu­rat ei­vät syn­ny yk­si­nään suu­res­ta or­ga­ni­saa­ti­os­ta, vaan pää­o­sin va­paa­eh­tois­työl­lä. Ai­van ta­val­lis­ten ih­mis­ten kä­sil­lä, ajal­la ja osaa­mi­sel­la – Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­ta ja mah­dol­lis­ta­ma­na.

Ju­ma­la on luo­mis­työs­sään an­ta­nut jo­kai­sel­le eri­lai­sia lah­jo­ja ja tai­to­ja. Yk­si osaa ra­ken­taa, toi­nen val­mis­taa suu­rel­le jou­kol­le ruo­kaa ja kol­mas osaa luon­te­vas­ti joh­taa. Yk­si työ­vuo­ro keit­ti­ös­sä, lii­ken­tee­noh­jauk­ses­sa tai sii­vouk­ses­sa on osa pal­jon suu­rem­paa ko­ko­nai­suut­ta. Kun jo­kai­nen tuo omat lah­jan­sa yh­tei­seen käyt­töön, syn­tyy jo­ta­kin sel­lais­ta, mitä ku­kaan ei yk­sin voi­si ra­ken­taa.

Olen it­se saa­nut huo­ma­ta, kuin­ka työ­vuo­rot Su­vi­seu­rois­sa tai rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä ei­vät ole vain suo­rit­ta­mis­ta. Ne ovat en­nen kaik­kea ta­po­ja pal­vel­la toi­nen tois­tam­me. It­se ajat­te­len, et­tä pal­ve­le­mi­ses­sa on jo­tain hy­vin kau­nis­ta: omaa ai­kaa, voi­mia ja lah­jo­ja an­ne­taan yh­tei­seen hy­vään. Ku­ten Raa­ma­tus­sa­kin ke­ho­te­taan "Pal­vel­kaa toi­si­an­ne, ku­kin sil­lä ar­mo­lah­jal­la, min­kä on saa­nut, Ju­ma­lan mo­ni­nai­sen ar­mon hy­vi­nä huo­neen­hal­ti­joi­na” (1. Piet. 4:10). Tois­tem­me pal­ve­le­mi­sen li­säk­si tal­koot ja työ­vuo­rot yh­dis­tä­vät ih­mi­siä. Työ­tä teh­des­sä syn­tyy kes­kus­te­lu­ja, ys­tä­vyyt­tä ja yh­teyt­tä ih­mis­ten vä­lil­le.

Muis­tan edel­leen hy­vin en­sim­mäi­sen työ­vuo­ro­ni Su­vi­seu­rois­sa. Kä­ve­lin pe­reh­dy­tyk­seen jän­nit­ty­nee­nä ja pyö­rit­te­lin pääs­sä­ni eri­lai­sia kau­hu­ku­via. En­tä jos kaik­ki muut tie­tä­vät, mi­ten toi­mia ja minä olen­kin vain tiel­lä? Tai mitä jos en opi­kaan ky­seis­tä teh­tä­vää ei­kä ole ke­tään, jol­ta pyy­tää apua? Kau­hu­ku­vat on­nek­si ro­mut­tui­vat no­pe­as­ti as­tu­es­sa­ni si­sään pe­reh­dy­tyk­seen. Iloi­set kas­vot ter­veh­ti­vät pöy­dän ta­kaa ja toi­vot­ti­vat ter­ve­tul­leek­si. Pe­reh­dy­tyk­sen jäl­keen työ­vuo­ron sai aloit­taa rau­hal­li­sin mie­lin. Lem­peä nai­sää­ni ki­teyt­ti pe­reh­dy­tyk­sen yh­teen­ve­tä­en: apua saa ai­na, ei­kä työ­vuo­ros­sa ole kyse täy­del­li­ses­tä osaa­mi­ses­ta, vaan ha­lus­ta osal­lis­tua ja aut­taa.

Eh­kä juu­ri tuos­sa pii­lee voi­ma Su­vi­seu­ro­jen ta­ka­na. Ei täy­del­li­syy­des­sä, te­hok­kuu­des­sa tai yk­sin suu­ris­sa re­surs­seis­sa, vaan sii­nä, et­tä suu­ri jouk­ko ha­lu­aa teh­dä yh­des­sä ja pal­vel­la toi­si­aan. Jo­kai­nen teh­tä­vä on osa suu­rem­paa ko­ko­nai­suut­ta, jon­ka Ju­ma­la an­taa ra­ken­tua. Juu­ri täs­tä syys­tä kent­tä­tal­koi­den al­ka­mi­nen kos­ket­taa ja tun­tuu vuo­des­ta toi­seen niin ih­meel­li­sel­tä. Se muis­tut­taa sii­tä, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta elää niis­tä lah­jois­ta, joi­ta meil­le jo­kai­sel­le on suo­tu. Ja sii­tä rak­kau­des­ta, jol­la lah­jo­ja ha­lu­taan käyt­tää yh­tei­sek­si hy­väk­si.