JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Valmiina kohtaamaan

10.3.2026 13.00

Juttua muokattu:

10.3. 12:17
2026031012170620260310130000

Nea Klasila

Hel­mi­kuus­sa vie­tet­tä­vä ys­tä­vän­päi­vä voi he­rät­tää mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia. Se py­säyt­tää usein poh­ti­maan ih­mis­suh­tei­ta ja nii­den mer­ki­tys­tä. Se kut­suu tar­kas­te­le­maan ym­pä­ril­le hie­man tar­kem­min: ket­kä kul­ke­vat­kaan rin­nal­la­ni mat­ka­seu­ra­na? Usein vas­ta py­säh­ty­es­sä huo­maa, mi­ten suu­ri lah­ja ys­tä­vyys on­kaan. Ys­tä­vät ei­vät ole it­ses­tään­sel­vyys, vaan siu­naus. Ju­ma­lan hie­no­va­rai­nen tapa huo­leh­tia ih­mi­ses­tä toi­sen ih­mi­sen kaut­ta.

Kun kat­son omaa elä­mää­ni taak­se­päin, näen po­lun, jon­ka var­rel­la ih­mi­set ovat kul­ke­neet rin­nal­la­ni. Jo­kai­ses­ta elä­män­vai­hees­ta on jää­nyt rin­nal­le­ni ys­tä­viä: ala­kou­lus­ta, ylä­as­teel­ta, lu­ki­os­ta, yli­o­pis­tos­ta ja nyt työ­e­lä­mäs­tä. Toi­set ovat kul­ke­neet rin­nal­la­ni vain het­ken er­kaan­tu­en sit­ten omal­le po­lul­leen; toi­set pi­dem­män mat­kaa. Juu­ri niin kuin Ju­ma­la on hy­väk­si näh­nyt. Us­kon, et­tä jo­kai­sen ih­mi­sen hän on joh­dat­ta­nut elä­mää­ni juu­ri oi­ke­aan ai­kaan ja oi­ke­ak­si ajak­si.

Sain pa­ran­nuk­sen ar­mon tei­ni-ikäi­se­nä. Tuos­sa iäs­sä mo­nil­le oli muo­dos­tu­nut jo tii­vii­tä ys­tä­vä­po­ru­koi­ta: oli lap­suu­den per­he­tut­tu­ja, lei­ri­ka­ve­rei­ta, opis­to­ka­ve­rei­ta ja ka­ve­rin ka­ve­rei­ta. Koin vai­ke­ak­si as­tua mu­kaan jo muo­dos­tu­nei­siin pii­rei­hin ja löy­tää omaa paik­kaa­ni nii­den kes­kel­lä. En tun­te­nut kos­kaan var­si­nais­ta ul­ko­puo­li­suut­ta, mut­ta en myös­kään täy­sin su­lau­tu­nut jouk­koon. Olin mu­ka­na, mut­ta kui­ten­kin si­vus­sa.

Olen vuo­sien var­rel­la saa­nut rin­nal­le­ni myös rak­kai­ta us­ko­nys­tä­viä. On rik­kaus omis­taa ys­tä­viä eri puo­lil­ta Suo­mea, mut­ta sa­mal­la se aset­taa omat ra­joi­tuk­sen­sa. Ajoit­tain huo­maan­kin kai­paa­va­ni ko­ke­mus­ta tii­viis­tä us­ko­vais­ten ys­tä­vä­po­ru­kas­ta sa­mal­la paik­ka­kun­nal­la. Ar­ki­sia kes­kus­te­lu­ja ja il­ta­ky­läi­ly­jä; roh­kai­sua ja us­kon asi­oi­den ja­ka­mis­ta – yh­teyt­tä, jos­sa us­ko saa nä­kyä ja kuu­lua luon­nol­li­se­na osa­na ar­kea, il­man et­tä sitä tar­vit­see erik­seen se­lit­tää.

Nea Klasila

Koen, et­tä omal­la koh­dal­la­ni täl­lai­nen kai­puu on Ju­ma­lan lä­het­tä­mä kut­su liik­keel­le. Olen usein aja­tel­lut, et­tä tu­li­si roh­ke­am­min lä­hes­tyä toi­sia, ot­taa en­sim­mäi­nen as­kel, vaik­ka se tun­tui­si­kin pe­lot­ta­val­ta. Omas­sa ko­ti­kau­pun­gis­sa­ni koen eri­tyi­sen haas­ta­va­na lä­hes­tyä uu­sia ih­mi­siä. On tur­val­lis­ta elää omas­sa kup­las­sa, ar­ki pyö­rii omal­la pai­nol­laan. Juu­ri tuon tur­val­li­suu­den kes­kel­lä sy­dän voi huo­maa­mat­ta sul­keu­tua, ja sik­si jos­kus tar­vi­taan­kin tie­toi­nen pää­tös ava­ta toi­sel­le ovi. Ys­tä­väl­li­set sa­nat tai kut­su ky­lään voi­vat toi­sel­le ol­la vas­taus ru­kouk­seen.

Muis­tan yhä en­si­koh­taa­mi­sen Tu­run rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä, kun olin juu­ri muut­ta­nut kau­pun­kiin opis­ke­le­maan. Is­tut­tu­a­ni seu­ra­penk­kiin kään­tyi pai­kal­li­nen si­sar puo­lee­ni, ter­veh­ti ja ky­syi, kuka olen. Tuos­ta ly­hy­es­tä kes­kus­te­lus­ta avau­tui ys­tä­vyys, joka ku­kois­taa vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Kuin­ka läm­min ja vas­taa­no­tet­tu olo tuos­ta koh­taa­mi­ses­ta tu­li­kaan. Se muis­tut­taa mi­nua sii­tä, mi­ten Ju­ma­la voi käyt­tää pie­ni­ä­kin te­ko­ja suur­ten lah­jo­jen­sa vä­li­nei­nä. Yk­si ky­sy­mys voi ol­la Ju­ma­lan käyt­tä­mä vä­li­ne, jon­ka kaut­ta toi­nen saa ko­kea kuu­lu­van­sa jouk­koon.

Yh­tei­sös­sä, jos­sa yh­tei­söl­li­syys eri­tyi­ses­ti ko­ros­tuu, toi­voi­sin kai­kil­le löy­ty­vän mat­ka­ys­tä­viä. Ih­mi­siä, joi­den kans­sa ja­kaa tätä maal­lis­ta mat­kaa: kes­kus­tel­la ar­jes­ta, ilois­ta, huo­lis­ta ja myös us­koon liit­ty­vis­tä aja­tuk­sis­ta. Usein Ju­ma­la joh­dat­taa, roh­kai­see ja loh­dut­taa ih­mis­tä juu­ri toi­sen ih­mi­sen kaut­ta. Hän käyt­tää mei­tä pie­ni­nä va­lon­kan­ta­ji­na tois­tem­me po­luil­la.

Vaik­ka ys­tä­vän­päi­vä on tä­män blo­gi­kir­joi­tuk­sen il­mes­ty­es­sä jo men­nyt, sen sa­no­ma ei kuu­lu vain yh­del­le päi­väl­le. Ha­lu­ai­sin­kin roh­kais­ta mei­tä kaik­kia kat­so­maan hie­man omaa ys­tä­vä­pii­ri­äm­me laa­jem­mal­le. Jo­kai­nen meis­tä voi ol­la se, joka ter­veh­tii tai ky­syy en­sin. Se, joka avaa oven – konk­reet­ti­ses­ti tai ver­taus­ku­val­li­ses­ti. Jos­kus juu­ri tuo en­si­as­kel aut­taa mei­tä nä­ke­mään, mi­hin Ju­ma­la mei­tä kut­suu.

Ys­tä­vyys on muis­tu­tus Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta, nä­ky­vä merk­ki nä­ky­mät­tö­mäs­tä rak­kau­des­ta. Uu­sia koh­taa­mi­sia tu­li­si­kin sat­tu­man si­jaan tar­kas­tel­la joh­da­tuk­se­na. Kos­kaan ei tie­dä, mil­loin vas­taan tu­lee mat­ka­ys­tä­vä, jon­ka Ju­ma­lan on lä­het­tä­nyt juu­ri mei­dän po­lul­lem­me. Juu­ri täs­tä syys­tä kan­nat­taa kul­kea avoi­min sy­dä­min – val­mii­na koh­taa­maan.

NeaKlasila
Parannuksen armon saanut, 25-vuotias Jyväskylästä kodin löytänyt vaimo. Ilon pilkahduksia arkeeni tuovat puhuttelevat kirjat, nauruntäyteiset hetket läheisten kanssa, sekä luonto vaihtuvine vuodenaikoineen. Teen itselleni aidosti merkityksellistä työtä ihmisten parissa. Tässä Jumalan luomassa maailmassa on paljon nähtävää ja koettavaa, ja kuljen sitä kohti rauhallisin mielin, uteliaana ja keskeneräisenä. Palautetta ja ajatuksia saa lähettää osoitteeseen neaklasila@gmail.com.
10.3.2026

Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Ef. 5:8–9

Viikon kysymys