Jark­ko Si­vu­la

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa ker­ro­taan, kuin­ka Daa­vi­dil­la ja koko Is­ra­e­lin kan­sal­la oli mo­nia sil­min näh­tä­vis­sä ole­via vi­hol­li­sia. Näi­den vi­hol­lis­ten uha­tes­sa jou­dut­tiin usein puo­lus­tau­tu­maan ihan konk­reet­ti­sin so­ta­toi­min. Koti-Suo­mes­sa olem­me saa­neet pit­kään elää ai­na­kin muo­dol­li­ses­ti rau­han ai­kaa. On­ko isän­maas­sam­me kil­voi­tel­lut Ju­ma­lan kan­sa saa­nut sit­ten­kään elää rau­han ai­kaa?

Hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä Ju­ma­lan kan­sa on käy­nyt so­taa ai­ko­jen alus­ta al­ka­en. Kaik­kien ai­ko­jen pa­hin vas­tus­ta­ja on jo pa­ra­tii­sis­sa kun­nos­tau­tu­nut sie­lun­vi­hol­li­nen. Se ei ole jät­tä­nyt tä­män­kään ajan kris­tit­ty­jä rau­haan. Se käy ala­ti ym­pä­ril­läm­me ”kuin är­jy­vä lei­jo­na ja et­sii, ke­net voi­si niel­lä” (1. Piet. 5:8). Vaik­ka tämä vi­hol­li­nen on­kin jo van­ha, so­tast­ra­te­gi­at näyt­täi­si­vät ole­van var­sin ajan­mu­kai­set. Mil­lä kei­nol­la se on si­nua yrit­tä­nyt voit­taa puo­lel­leen?

Noin yh­dek­sän kuu­kaut­ta sit­ten saim­me vai­mo­ni kans­sa tie­tää, et­tä per­hee­seem­me odo­te­taan nel­jät­tä­tois­ta las­ta. Muis­tan, kuin­ka vi­hol­li­nen oli tuos­sa het­kes­sä läs­nä esit­tä­en ky­sy­myk­siä: Sa­noi­ko Ju­ma­la to­del­la niin, et­tä kaik­ki lap­set on otet­ta­va Her­ran lah­joi­na vas­taan? Jak­sat­te­ko vie­lä­kin ah­ke­roi­da ja teh­dä työ­tä jo en­nes­tään suu­ren per­heen elan­non eteen?

Näi­den ky­sy­mys­ten al­la en ko­ke­nut it­se­ä­ni ener­gi­sek­si tai vah­vak­si. Pi­kem­min­kin päin­vas­toin, nuo vi­hol­li­sen ”nuo­let” tun­tui­vat osu­neen yh­teen heik­koon koh­taa­ni. En kui­ten­kaan ha­lun­nut näyt­tää haa­voit­tu­neel­ta. Ha­lu­sin näyt­tää vai­mo­ni sil­mis­sä vah­val­ta, kos­ka näin, et­tä hä­neen­kin oli ”nuo­li osu­nut”.

Tai­sin to­de­ta vai­mol­le­ni, et­tä kyl­lä me täs­tä­kin sel­vi­tään. Niin sa­noin, vaik­ka epäi­lyk­set­kin pii­rit­ti­vät. Ajat­te­lin, et­tä nyt tar­vi­taan yk­sin­ker­tais­ta, lap­sen­mie­lis­tä us­koa. Vä­hä­voi­mai­suut­ta tun­tien kä­det me­ni­vät ris­tiin ja pyy­sin us­kon voi­maa. Ha­lu­sin us­kon kaut­ta tyy­tyä Ju­ma­lan tah­toon.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten meil­le syn­tyi poi­ka­vau­va. Lap­sen syn­ty­mä oli jäl­leen pu­hut­te­le­vin­ta, mitä olen elä­mäs­sä­ni ko­ke­nut. Het­kek­si jäi­vät mur­heet ja kii­reet. Saim­me ihas­tel­la, mi­ten Ju­ma­lan luo­mis­kä­si oli jäl­leen teh­nyt ereh­ty­mät­tö­män työn. Uu­den elä­män al­ku on tuo­nut val­ta­vas­ti iloa ja kii­tol­lis­ta miel­tä koko per­heel­le.

Jäl­leen koen ym­mär­tä­vä­ni kes­kel­tä, mitä psal­min­kir­joit­ta­ja on aja­tel­lut näin kir­joit­ta­es­saan: ”Lap­set ovat Her­ran lah­ja, ja koh­dun he­del­mä on hä­nen an­tin­sa” (Ps. 127:3). Per­heem­me nel­jäs­tois­ta­kaan lap­si ei syn­ty­nyt min­kään ”sään­nön” tai vaa­ti­muk­sen pe­rus­teel­la. Hän syn­tyi, kos­ka Luo­ja näki sen hy­väk­si ja ha­lu­sim­me vai­mo­ni kans­sa tä­män tai­vaan lah­jan us­kon kaut­ta ot­taa vas­taan.

Kii­tol­li­se­na saam­me tä­nään to­de­ta, et­tä Ju­ma­la on tä­hän päi­vään as­ti aut­ta­nut. Us­ko ja luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon on kan­na­tel­lut.