JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Mietteitä pommipirtin rajanaapurista

5.11.2025 13.00

Juttua muokattu:

5.11. 12:50
2025110512502420251105130000

Naa­pu­rim­me pom­mi­pir­tin tou­hu­ja on seu­rat­tu ihan val­ta­kun­nan uu­ti­sia myö­ten. Jo­tain eri­kois­ta siel­lä on sat­tu­nut; ajan myö­tä niis­tä var­mas­ti saam­me lu­kea. Asia on tie­ten­kin he­rät­tä­nyt pal­jon ky­sy­myk­siä: Yl­lät­ti­kö? Pe­lot­taa­ko?

Yl­lät­ti mut­ta ei ole pe­lot­ta­nut.

Voi­ko elä­mäs­tä teh­dä niin var­maa, et­tei ar­jen kes­kel­lä voi sat­tua mi­tään sel­lais­ta, mitä päi­vä­kir­jaan kir­joi­te­taan isoin kir­jai­min? On­ko ku­kaan näil­tä yl­lät­tä­vil­tä elä­män­kään­teil­tä, "pom­meil­ta", tur­vas­sa? Kun an­nan vin­til­lä­ni hiu­kan tuu­len tui­ver­taa, al­kaa mie­li­ku­vi­tuk­se­ni suol­ta­maan tuo­tok­sia ja sy­tys­lan­gat joh­ta­maan mo­nen­lai­seen kää­ree­seen.

En­sim­mäi­nen sy­ty­tys­lan­ka joh­taa jon­kun sau­na­päi­vän il­taan, jos­sa kyyk­käi­let kiu­kaan suun­taan. Juu­ri val­mis­tu­neen ta­lon uu­den­kar­he­at laa­tat saa­vat rou­hi­tun ko­ris­teen kui­van koi­vun kie­hi­sis­tä. Heit­te­let nii­tä pe­sään. Pian kie­hi­set ovat jo lie­keis­sä. Tuli laa­je­nee, kiu­as nak­suu ki­vas­ti. Näet jo it­se­si lau­teil­la an­ta­mas­sa kau­hal­le kyy­tiä. Nou­set. Joku vih­lai­see pääs­sä­si. Al­kaa jär­kyt­tä­vä pään­sär­ky! Vai­mo on len­kil­lä. Huu­dat lap­sia apuun. Puhe tu­lee jo puu­ro­na. Vai­voin pää­set lat­ti­al­le ma­kaa­maan. Et tah­do enää py­syä val­veil­la. Joku pie­nis­tä si­lit­tää pää­tä­si. Seu­raa­vat kak­si viik­koa me­nee ra­jal­la. Sit­ten ovi me­nee ta­ka­na­si kiin­ni. Myö­hem­min kul­jet vain muis­tois­sa, myös useis­sa va­ka­va­sä­vyi­sis­sä pu­heis­sa nuo­re­na isä­nä, jol­ta löy­tyi pääs­tä "se joku pul­lis­tu­ma".

Toi­nen sy­ty­tys­lan­gois­ta­ni vie jon­kun huo­mi­seen. Olet aje­le­mas­sa au­tol­la muu­ta­man kym­me­nen ki­lo­met­rin pää­hän asi­oil­le. Mikä keli ja rus­ka! Et tie­dä, et­tä joku toi­nen ot­taa juu­ri kä­teen­sä pom­min sy­ty­tys­nal­lin, äly­lait­teen, ja koh­ta si­nus­ta pu­hu­taan men­nees­sä muo­dos­sa. Puo­li mi­nuut­tia en­nen tuo­ta het­keä hä­nen "nal­lin­sa" vä­räh­tää. Hän em­pii, mut­ta tart­tuu sii­hen. Sen kiil­tä­väm­mäl­lä puo­lel­la jo­kin hou­kut­taa. Hän kat­soo tiel­le. Sit­ten "nal­lia". – Tä? Mitä tää vies­ti tar­koit­taa?

Hän nos­taa kat­seen­sa. Loi­vas­sa mut­kas­sa hä­nen au­ton­sa on­kin täy­sin vää­räl­lä kais­tal­la. Au­to tu­lee vas­taan, siel­lä sinä. Ja se vaan ta­pah­tuu. Si­nis­ten va­lo­jen kir­ku­es­sa on­net­to­muus­pai­kal­la ku­kaan ei kuu­le, kun jon­kun ri­sa­la­si­nen kän­nyk­kä soi hil­jaa kau­em­pa­na met­säs­sä.

Nuo edel­li­set esi­mer­kit ovat mie­li­ku­vi­tuk­se­ni tuo­tok­sia. Vaan kyl­lä­pä oi­ke­as­sa­kin elä­mäs­sä ih­mis­ten koh­dal­le ti­pah­te­lee pie­nem­piä ja isom­pia "pom­me­ja". Sen olen ko­ke­nut lä­hes 50 elin­vuo­te­ni ja 25 vuo­den rönt­gen­hoi­ta­jan työn ai­ka­na. Kun yl­lät­tä­vä pom­mi sat­tuu koh­dal­le, mis­tä sil­loin voi saa­da apua? No, ai­na­kin lä­hei­sil­tä sekä so­si­aa­li- ja ter­vey­den­huol­los­ta.

Mitä jos elä­män­lan­ka on kat­ke­a­mas­sa tai kat­ke­si? Mis­sä on sil­loin tur­va? An­taa­pa 11-vuo­ti­aan iso­vel­je­ni ta­ri­nan ker­toa. Mar­kon "nal­li" oli sil­mäl­le nä­ky­mä­tön. Se pie­ni pöpö sai ai­kaan tu­leh­duk­sen kyn­nen­ko­koi­seen peh­me­ään lä­pys­kään. Tuo pie­ni läp­pä, kur­kun­kan­si, sul­kee hen­ki­tor­ven, kun nie­lem­me ruo­kaa. Ei­pä tuo­ta läp­pää ja sen toi­min­taa tule aja­tel­tua, kun hom­ma sen osal­ta toi­mii. Se on Tai­vaan Isän luo­ma täy­del­li­nen osa si­nua ja mi­nua var­ten.

Oli vuo­si 1982, kun Mar­kon kur­kun­kan­si tu­leh­tui, tur­po­si, ja yh­täk­kiä ko­to­nam­me oli hen­keä uh­kaa­va ti­lan­ne. Tur­von­nut lä­pys­kä es­ti il­man ku­lun lä­hes täy­sin. Mar­ko laa­hus­ti äi­tin luok­se hen­ke­ään har­ti­a­voi­min ve­tä­en. Oli­ko mie­les­sä jou­lu­lah­jat, oli­han jou­luun al­le kak­si viik­koa ai­kaa? Tai yö­ky­lä­reis­su ka­ve­ril­le? Ei. Ei ke­vy­et asi­at ole mie­les­sä, kun kuo­le­man vir­ta pau­haa ihan koh­dal­la. Mar­ko ha­lu­si kuul­la kaik­kein tär­kein­tä: hän ha­lu­si kuul­la omal­le koh­dal­le evan­ke­liu­mia, et­tä äi­ti siu­nai­si. Ja äi­ti siu­na­si: saa us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Pian poi­ka oli­kin teho-osas­tol­la. Lää­kä­rit oli­vat tai­ta­vas­ti saa­neet put­ken läpi ah­tau­tu­neen kur­kun, ja hen­gi­tys oli tur­vat­tu.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä oli odo­tet­ta­vis­sa siir­to las­te­no­sas­tol­le. Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat oli­vat kui­ten­kin toi­set. Ta­pah­tui jo­tain odot­ta­ma­ton­ta, ja put­ki pää­si ir­to­a­maan Mar­kon hen­ki­tor­ves­ta. Al­koi kamp­pai­lu elä­mäs­tä. Uut­ta put­kea ei saa­tu ah­taan kur­kun läpi. Ai­vot jou­tui­vat ole­maan lii­an pit­kään il­man hap­pea. Päi­vä­nä, jol­loin mo­net maa­il­man lap­set haa­vei­le­vat seu­raa­van päi­vän lah­ja­ka­sas­ta, sai Mar­ko myös lah­jan­sa, kaik­kein kal­leim­man: sai siir­tyä odot­ta­maan sitä het­keä, jol­loin vii­mei­set tor­vet tö­räh­tä­vät ja kaik­ki kut­su­taan Ju­ma­lan pal­jas­tet­tu­jen kas­vo­jen eteen.

Tänä päi­vä­nä ajat­te­len, et­tä noi­ta ih­mi­se­lä­män py­säyt­tä­viä eri­lai­sia "pom­me­ja" em­me pää­se kar­kuun. Voi sat­tua jo­tain isoa kur­jaa tai ol­la pi­tem­pi­ai­kais­ta ty­ki­tys­tä. On­ko jo­kin kei­no py­syä nii­den tu­ho­voi­man ulot­tu­mat­to­mis­sa?

Ai­na­kin it­se olen ko­ke­nut het­kiä, jois­sa ilo ja on­ni lois­ta­vat pois­sa­o­lol­laan. On tul­lut het­ki, jol­loin maa­tus­ka val­taa mie­len ja koko ole­muk­sen. Kaik­ki hyvä tun­tuu va­lu­neen kuin au­ti­o­maan hiek­kaan. Kei­tai­ta ei näy, ei kuu­lu. Ju­ma­laa ei näy, ei kuu­lu. Vain maa­o­sa tun­tuu mi­nus­sa, tai­vaas­ta ei edes pil­kah­dus­ta. Sil­ti kur­jim­mas­sa­kaan het­kes­sä en ole us­kal­ta­nut luo­pua us­kos­ta. Ai­na on löy­ty­nyt, Ju­ma­lan ar­mos­ta, se vii­mei­nen säie, joka tah­too py­syä kiin­ni Ju­ma­lan lu­pauk­sis­sa ja pe­las­tuk­ses­sa. Ja se on riit­tä­nyt. On tun­tu­nut hy­väl­tä hä­nen huo­len­pi­ton­sa, kun on saa­nut kuul­la us­kon ja ar­mon sa­no­ja. On maa­tus­ka hel­lit­tä­nyt ot­tees­taan ja kii­tos­lau­lu ar­mon suu­ruu­des­ta täyt­tä­nyt sie­lu­ni kam­mi­ot.

Jos mi­nua ei naa­pu­rin pom­mi­pirt­ti pe­lot­ta­nut, oma heik­kous saa mie­len pol­vet lyö­mään klap­pia. Ei se ole lain­kaan pom­min­var­maa, et­tä minä pää­sen tai­vaa­seen. En minä sitä epäi­le, et­tei­kö tämä Ju­ma­lan Po­jan us­ko oli­si oi­ke­aa ja vei­si pe­ril­le. En, mut­ta kun minä us­kon kan­ta­ja­na olen ko­vin heik­ko. Raa­ma­tus­sa ihan sa­vi­as­ti­aan ver­rat­tu. Her­käs­ti sär­ky­vä siis.

Elä­män ar­vaa­mat­to­mien ti­lan­tei­den kes­kel­lä tuo rau­haa se, kun saa luot­taa Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiu­teen. Hän aset­ti val­ta­kun­tan­sa ih­mis­ten kes­kel­le löy­det­tä­väk­si ja an­ta­maan rau­haa jo tääl­lä ajas­sa. Sen asu­kas saa ko­kea ole­van­sa hy­väs­sä tur­vas­sa, kun on syn­nit an­teek­si ja rau­ha luo­jan­sa, Ju­ma­lan, kans­sa.

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com
5.11.2025

Tulee aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. 2. Tim. 4:3

Viikon kysymys