Han­nu Uu­si-Il­li­kai­nen

Olen vuo­sien var­rel­la tar­kas­tel­lut Su­vi­seu­ro­ja usein ris­kien ja tur­val­li­suu­den nä­kö­kul­mas­ta. Mie­lee­ni on nous­sut seu­raa­via ky­sy­myk­siä: Mis­tä syn­tyy hyvä seu­ra­ko­ke­mus? Mikä luo tur­val­li­suu­den tun­teen ja tuo hy­vän mie­len? Mi­ten minä it­se val­mis­tau­dun su­vi­seu­ra­mat­kal­le?

Su­vi­seu­ra­o­do­tuk­set ovat usein ar­ki­sia, mut­ta mer­ki­tyk­sel­li­siä: Ole­tan, et­tä ma­ja­paik­ka löy­tyy ja tu­li­ja oh­ja­taan pe­ril­le. Seu­ra-alu­eel­la voi liik­kua tur­val­li­ses­ti le­vol­li­sin mie­lin ja yöl­lä saa nuk­kua rau­has­sa. Pe­ru­so­le­tus on myös se, et­tä ar­jen tar­peis­ta huo­leh­di­taan: ruo­kaa on riit­tä­väs­ti, ja vies­tiyh­tey­det toi­mi­vat. Mak­sa­mi­nen­kin su­juu hy­vin ny­ky­ai­kai­sil­la vä­li­neil­lä. Voin luot­taa sii­hen, et­tä jär­jes­tä­jät ovat teh­neet par­haan­sa.

Tär­ke­ää on myös se, et­tä seu­ro­jen ai­ka­na voi hil­jen­tyä sa­nan kuu­loon isos­sa­tel­tas­sa tai seu­ra-alu­eel­la – vaik­ka sil­mät kiin­ni nur­mi­kol­la maa­ten. Hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä tur­val­li­suus on myös luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä Ju­ma­la pi­tää meis­tä huo­len.

Su­vi­seu­rat ovat myös mo­nien koh­taa­mis­ten paik­ka. Voim­me koh­da­ta toi­sem­me ilol­la, avoi­mes­ti ja oma­na it­se­näm­me. Saam­me yh­des­sä ko­kea us­kon vah­vis­tu­mis­ta ja yh­teyt­tä. Yh­tei­söl­li­syys on osa seu­ra­ko­ke­mus­ta. On ilah­dut­ta­vaa huo­ma­ta, et­tä toi­sis­ta pi­de­tään huol­ta, vau­vois­ta van­huk­siin. Huo­len­pi­toa on vaik­ka­pa se, et­tä koko per­he ko­koon­tuu yh­des­sä lou­naal­le. On myös tär­ke­ää, et­tä lap­set ja nuo­ret tie­tä­vät, mil­loin pi­täi­si ol­la il­tai­sin omas­sa ma­ja­pai­kas­sa.

Usein sa­no­taan, et­tä tur­val­li­suus on tun­ne, ja sitä se to­del­la on. Se on hen­ki­lö­koh­tai­nen ko­ke­mus, joka oh­jaa ajat­te­lua ja toi­min­taa. Tur­val­li­suu­den tun­ne luo pe­rus­tan sil­le, mi­ten toi­mim­me eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa. Vaik­ka ra­ken­teet ja jär­jes­te­lyt ovat tär­kei­tä, ko­ke­mus tur­val­li­suu­des­ta syn­tyy usein pie­nis­tä asi­ois­ta, ku­ten ih­mis­ten vä­li­ses­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta. Meil­lä jo­kai­sel­la on oma roo­lim­me tur­val­li­suu­den ra­ken­ta­mi­ses­sa. Voin omal­la toi­min­nal­la­ni ot­taa huo­mi­oon kans­saih­mi­set ja pyr­kiä toi­mi­maan an­net­tu­jen oh­jei­den mu­kai­ses­ti.

Voin myös vai­kut­taa il­ma­pii­riin koh­taa­mi­sis­sa ole­mal­la ar­mol­li­nen ja ra­ken­ta­va. Li­säk­si voin py­säh­tyä miet­ti­mään, mil­lais­ta vies­tiä vä­li­tän eteen­päin: tuon­ko esiin hy­vää, kii­tol­li­suut­ta ja luot­ta­mus­ta vai le­vi­tän­kö huol­ta ja epä­var­muut­ta? Pie­nil­lä­kin sa­noil­la voi ol­la suu­ri vai­ku­tus.

Su­vi­seu­ra­jär­jes­tä­jät ovat ku­kin vuo­rol­laan huo­leh­ti­neet, et­tä kaik­ki su­juu seu­ra-alu­eel­la mah­dol­li­sim­man hy­vin. Hei­dän teh­tä­vä­nään on ol­lut var­mis­taa, et­tä pal­ve­lut toi­mi­vat ja tur­val­li­suu­sa­si­at on alu­eel­la huo­mi­oi­tu. He ovat va­rau­tu­neet myös häi­ri­ö­ti­lan­tei­siin, jot­ta seu­ra­vie­rai­den tur­val­li­suu­des­ta on mah­dol­lis­ta sil­loin­kin huo­leh­tia. Tur­val­li­suus ra­ken­tuu yhä vah­vem­min ky­vys­tä en­na­koi­da, va­rau­tua ja toi­mia yh­teis­työs­sä.

Eh­kä tär­kein ky­sy­mys ei ole­kaan, min­kä­lai­set puit­teet on pys­tyt­ty kent­tä­o­lo­suh­teis­sa jär­jes­tä­mään, vaan se, mil­lai­sen mie­len minä tuon mu­ka­na­ni. Ar­vok­kaim­pia ovat ne pie­net het­ket, joi­den ää­rel­lä nou­see aja­tus: ”Her­ra, täs­sä on mei­dän hyvä ol­la.”