Eräs pai­kal­li­nen tie­tä­jä opet­ti, et­tä jos ha­lu­aa op­pia tun­nis­ta­maan lin­tu­jen ää­niä, on pa­ras­ta aloit­taa ai­kai­sin ke­vääl­lä, kun muut­to­lin­tu­ja ei vie­lä ole. Pe­rus­ti­ai­set op­pii ai­ka äk­kiä, ja ke­vään ede­tes­sä huo­maa ai­na uu­den ää­nen yk­si ker­ral­laan: ”Mi­kä­hän tuo ää­ni oli?”

Kun ke­vät puh­ke­aa kun­nol­la kuk­kaan, sin­fo­ni­aor­kes­te­ri on jo niin laa­ja, et­tei um­mik­ko ota tolk­kua mis­tään yk­sit­täi­ses­tä ää­nes­tä.

Lin­tu­jen kuu­lo­tun­nis­tus oli­si hyvä tai­to. Ni­mit­täin eräs pa­him­pia pel­ko­ja­ni on, et­tä me­net­täi­sin nä­kö­ni. Tai – toi­saal­ta – har­vas­ta asi­as­ta olen yh­tä kii­tol­li­nen kuin nä­kö­ky­vys­tä. Maa­il­mas­sa on niin jär­kyt­tä­vän pal­jon kau­nis­ta.

Jos jos­kus kä­vi­si­kin niin, et­tä sil­mä­ni pi­me­ni­si­vät, ke­vät ja kesä oli­si ai­na­kin pe­las­tet­tu lin­tu­jen ää­niä kuun­te­le­mal­la. Hel­mi-maa­lis­kuus­sa en­sim­mäi­set in­nok­kaat pak­ka­sis­ta sel­viy­ty­neet pe­rus­lin­nut lau­la­vat oi­kein kun­nol­la ja en­sim­mäi­siin su­la­paik­koi­hin il­mes­tyy jout­sen huu­te­le­maan.

Vii­meis­ten lu­mien ai­kaan, jo­na­kin kirk­kaa­na aa­mu­na, kuu­luu kor­keuk­sis­ta en­sim­mäi­sen kiu­run lo­pu­ton lau­lu.

Sit­ten tu­le­vat huh­ti­kuun hai­ke­at il­lat ja mus­ta­ras­tas lau­laa. Ja yh­täk­kiä il­ma ja pi­ha­puut ovat täyn­nä pe­siä ra­ken­ta­vien ras­tai­den sä­kä­tys­tä.

Ke­vään rie­muk­kain ää­ni on kuu­uuu­uuo­ooo­oooo-vi, kuo­vi­kuo­vi­kuo­vi­kuo­vi­kuo­vin lau­lu­len­to!

Vä­li­me­ren mais­ta tu­lee mus­ta­val­koi­nen väs­tä­räk­ki. Vaik­ka vi­at­to­man nä­köis­tä pyrs­tön kei­ku­tus­ta ei nä­ki­si, tut­tu ”tsi-tsi” kuu­luu kyl­lä.

Sit­ten pääs­kyt. Vii­mei­se­nä pai­kal­le eh­ti­vät ete­läi­ses­tä Af­ri­kas­ta läh­te­neet ter­va­pääs­ky­jen hä­vit­tä­jä­lai­vu­eet vih­lo­vi­ne kir­kai­sui­neen.

Va­pah­ta­jan kuu­lui­sis­ta sa­nois­ta voi­si eh­kä muo­toil­la ny­ky­het­keen ja mah­dol­li­seen nä­ön­me­ne­tyk­seen­kin so­pi­van aja­tuk­sen:

Kuun­nel­kaa lin­tu­jen lau­lua! Ei­vät ne ly­hen­nä au­to­lai­naa, ei­vät saa pal­kan­ko­ro­tus­ta ei­vät­kä sääs­tä li­sä­e­läk­kee­seen, ja kui­ten­kin tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne! (Al­ku­pe­räi­nen: "Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja: ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne" Matt. 6:25–26.)

Mut­ta lin­tu­jen ÄÄ­NET­KIN voi me­net­tää. En tar­koi­ta kuu­rou­tu­mis­ta:

Jos olet jos­kus miet­ti­nyt, mil­loin oi­kein al­koi kaik­ki tämä jul­ki­suu­den ym­pä­ris­tö­pu­he ja luon­non­suo­je­luin­nos­tus, niin eräs merk­ki­paa­lu oli kir­ja ni­mel­tä Ää­ne­tön ke­vät.

Lau­lu­lin­tu­jen mää­rä vä­he­ni niin no­pe­as­ti, et­tä kir­jai­li­ja miet­ti, tu­lee­ko jos­kus sel­lai­nen ke­vät, et­tä yk­si­kään lin­tu ei lau­la.

No mik­si lin­nut vä­he­ne­vät? Kun kos­tei­kot ote­taan hyö­ty­käyt­töön, pel­lot ja met­sät te­ho­käyt­töön, kas­vi­myr­kyt yli­pää­tään käyt­töön, niin mitä jää lin­tu­jen käyt­töön? Kun ei ole lai­tu­mia, ke­to­ja, niit­ty­jä, aho­ja, ojan­pien­ta­rei­ta, la­ho­pök­ke­löi­tä ja iki­met­sää, seu­raa asun­to­pu­la. Ja jos len­to­mat­kal­la Suo­mes­ta tro­piik­kiin ei ole juu­ri­kaan jou­to­mai­ta ja le­väh­dys­kos­teik­ko­ja, moni kuo­lee jo mat­kal­la. Var­sin­kin jos ke­mi­kaa­lit ovat tap­pa­neet ruo­ka­hyön­tei­set ja jou­tuu reis­saa­maan tyh­jin vat­soin tai syö­mään lii­kaa e-mer­kin­tö­jä (ke­mi­kaa­le­ja) si­säl­tä­vää ros­ka­ruo­kaa.

Kir­ja ei ol­lut tur­ha. En­sin­nä­kin DDT-myr­kyn käyt­tö kiel­let­tiin mo­nis­sa mais­sa.

Toi­sek­si moni ha­vah­tui luon­to­tu­hoi­hin. Ja lau­lu­lin­tu­jen kato on sii­nä mie­les­sä ”mu­ka­va on­gel­ma”, et­tä sii­hen pys­tyy ta­val­li­nen ih­mi­nen vai­kut­ta­maan ai­ka pal­jon. Ei tar­vit­se ol­la kum­moi­nen­kaan ti­lan­her­ra tai mö­ki­no­mis­ta­ja, et­tä voi rai­vaa­mal­la pi­tää avoi­me­na pie­nen pät­kän ran­taa tai ojan­pien­ta­ret­ta tai luo­da pie­nen nii­tyn tai sääs­tää van­han met­si­kön tai la­ho­puu­ry­tei­kön tai ra­ken­taa lin­nun­pönt­tö­jä tai... Sa­mal­la tu­lee usein hank­ki­neek­si per­ho­sia, me­hi­läi­siä ja niit­ty­kuk­kia, mut­ta täs­tä eh­kä li­sää myö­hem­min.

Kol­man­nek­si ja lo­puk­si luo­tan kyl­lä sii­hen, et­tä Luo­ja hoi­taa sen, mi­hin me em­me pys­ty.

Mut­ta ta­kai­sin so­keu­teen tai sen uh­kaan. Suo­men eh­kä kuu­lui­sin so­kea oli kek­si­jä Jo­han Ven­ni­nen. Kek­sin­tö­jen li­säk­si hän oli kuu­lui­sa sii­tä, et­tä hän ei ol­lut tip­paa­kaan kat­ke­ra vaan ko­kei­li in­nol­la kaik­kea, mitä so­ke­a­na­kin voi­si teh­dä.

Hän asen­si ko­ti­lai­tu­rin mo­lem­mil­le puo­lil­le piip­paus­lait­teen niin, et­tä jos ko­tiin sou­ta­es­sa kuu­li yh­tä voi­mak­kaa­na mo­lem­mat ää­net, tie­si lä­hes­ty­vän­sä ran­taa juu­ri oi­ke­aa lin­jaa. Ve­sil­lä hän suun­nis­ti ra­di­oan­ten­nil­la, joka toi­mi moit­teet­ta kai­kis­sa asen­nois­sa yh­tä il­man­suun­taa lu­kuu­not­ta­mat­ta. Se kävi kom­pas­sis­ta.

Li­säk­si hän muun mu­as­sa har­ras­ti hit­saa­mis­ta ja teki rä­jäy­tys­töi­tä.

Ven­ni­ses­tä on kir­joi­tet­tu, hän­tä on ku­vat­tu ja hä­nes­tä on teh­ty do­ku­ment­te­ja. Yli­pää­tään olen ko­ke­nut, et­tä kun lu­es­ke­lee myön­teis­ten ih­mis­ten elä­mäs­tä tai eri­tyi­ses­ti jos lu­es­ke­lee Päi­vä­mies­tä, mie­li ke­ve­nee. Toi­saal­ta ylen­mää­räi­nen uu­tis­ten ah­min­ta tuo epä­mää­räi­sen ah­dis­tuk­sen rin­taan.

Hel­poh­ko va­lin­ta!