Kir­kol­lis­ko­kous pui vii­me­viik­koi­ses­sa ko­koon­tu­mi­ses­saan jäl­ki­pyyk­kiä, joka liit­tyi piis­po­jen an­ta­maan pas­to­raa­li­seen oh­jee­seen kos­kien sa­maa su­ku­puol­ta ole­vien avi­o­liit­toon vih­ki­mis­tä. Piis­pat an­toi­vat vii­me kir­kol­lis­ko­kouk­sen jäl­keen häm­men­nys­tä he­rät­tä­neen oh­jeen, jos­sa sa­no­taan, et­tei sa­maa su­ku­puol­ta ole­via pa­re­ja vih­ki­nei­tä pap­pe­ja edel­leen­kään tule ran­gais­ta, vaik­ka he toi­mi­vat vas­toin kir­kon vi­ral­lis­ta avi­o­liit­to­kä­si­tys­tä, ei­kä kirk­ko­ti­lan käy­tös­tä tä­hän tar­koi­tuk­seen tar­vit­se erik­seen so­pia.

Piis­po­jen oh­jees­sa kir­kol­lis­ko­kouk­sen kan­ta kier­ret­tiin to­te­a­mal­la, et­tä avi­o­liit­toon vih­ki­mi­nen ja avi­o­lii­ton siu­naa­mi­nen ovat kir­kol­li­sia toi­mi­tuk­sia, joi­den so­vel­tu­vuu­des­ta kirk­ko­ti­laan ei tar­vi­ta eril­lis­pää­tös­tä (KJ 3: 53 §). Moni koki tuol­loin, et­tä piis­pat kii­ruh­ti­vat oh­jeel­laan aja­maan läpi asi­an, jo­hon oli kir­kol­lis­ko­kouk­sen tuo­re, kiel­tei­nen kan­ta.

Vii­me­viik­koi­sen kir­kol­lis­ko­kouk­sen avau­sil­ta­na to­teu­tet­tiin pa­nee­li­kes­kus­te­lu, jos­sa kä­si­tel­tiin kir­kos­sa val­lit­se­via eri­mie­li­syyk­siä. Kes­kus­te­lus­sa kävi sel­väk­si, et­tä kan­nat ovat ja­kau­tu­neet. Rat­kai­sua sii­hen, mi­ten ti­lan­tees­ta pääs­tään eteen­päin, ei löy­ty­nyt.

Kir­kon si­säl­lä pys­ty­tään käy­mään kes­kus­te­lua ja­ka­vis­ta asi­ois­ta, mut­ta yh­tei­sen nä­ke­myk­sen löy­tä­mi­nen vai­kut­taa täl­lä het­kel­lä mah­dot­to­mal­ta rat­kai­se­vas­ti eri­lais­ten pe­rus­tei­den vuok­si. Yh­tei­sen nä­ke­myk­sen löy­tä­mi­sek­si tar­vit­tai­siin yh­tei­nen pe­rus­ta, jol­ta asi­at rat­kais­tai­siin. Täl­lais­ta pe­rus­taa ei ole, sil­lä osa kir­kol­lis­ko­kouk­sen edus­ta­jis­ta ja kir­kon jä­se­nis­tä pe­rus­te­lee kan­tan­sa pe­rin­tei­sel­lä tul­kin­nal­la Raa­ma­tus­ta; osa pi­tää Raa­mat­tua ai­ka­si­don­nai­se­na ja juon­taa sen vuok­si pe­rus­teen­sa esi­mer­kik­si tul­kin­taan ih­mi­soi­keuk­sis­ta tai vaik­ka­pa sii­hen, mi­ten muis­sa lu­te­ri­lai­sis­sa kir­kois­sa toi­mi­taan.

Kun täh­dä­tään yh­tei­sen ym­mär­ryk­sen ra­ken­ta­mi­seen, pi­täi­si teh­dä komp­ro­mis­se­ja. Täs­sä ti­lan­tees­sa komp­ro­mis­si ei näy­tä mah­dol­li­sel­ta. Seu­raa­vak­si ky­sy­tään­kin, voi­ko kir­kos­sa elää rin­nak­kain ryh­miä, jot­ka ajat­te­le­vat ja us­ko­vat asi­ois­ta pe­rus­ta­van­laa­tui­ses­ti eri ta­val­la. Jos tämä to­de­taan mah­dol­li­sek­si, mi­ten se käy­tän­nös­sä to­teu­te­taan, jot­ta kir­kon si­säl­lä on mah­dol­lis­ta jat­kos­sa­kin elää ja toi­mia oman­tun­ton­sa mu­kai­ses­ti – myös hei­dän, jot­ka pi­tä­vät edel­leen Raa­mat­tua elä­män­sä ylim­pä­nä oh­je­nuo­ra­na?