Mark­ku Huh­ta­la

Kii­rei­den ja vaa­ti­mus­ten kes­kel­lä vain yk­si asia on lo­pul­ta tar­peen: us­kon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen luo­ma yh­teys Kris­tuk­seen.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­tek­sis­sä Jee­sus va­el­si eteen­päin ope­tus­las­ten­sa kans­sa ja tuli erää­seen ky­lään. Siel­lä muu­an nai­nen, jon­ka nimi oli Mart­ta, ot­ti hä­net vie­raak­seen. Mar­tal­la oli si­sar, Ma­ria. Tämä aset­tui is­tu­maan Her­ran jal­ko­jen juu­reen ja kuun­te­li hä­nen pu­het­taan.

Mar­tal­la oli kä­det täyn­nä työ­tä vie­rai­ta pal­vel­les­saan, ja sik­si hän tuli sa­no­maan: ”Her­ra, et­kö lain­kaan vä­li­tä sii­tä, et­tä si­sa­re­ni jät­tää kaik­ki työt mi­nun teh­tä­väk­se­ni? Sano hä­nel­le, et­tä hän aut­tai­si mi­nua.” Mut­ta Her­ra vas­ta­si: ”Mart­ta, Mart­ta, sinä huo­leh­dit ja hä­täi­let niin mo­nis­ta asi­ois­ta. Vain yk­si on tar­peen. Ma­ria on va­lin­nut hy­vän osan, ei­kä sitä ote­ta hä­nel­tä pois.”

Rak­kaus nä­kyy aut­ta­mi­se­na

Evan­ke­lis­ta Luu­kas ker­too, mitä näki. Kym­me­nen­nes­tä lu­vus­ta ra­ken­tuu hyvä esi­merk­ki Jee­suk­sen ai­nut­laa­tui­ses­ta ope­tus­ta­vas­ta. Lu­vun kaik­ki ta­pah­tu­mat, eh­kä viik­ko­jen­kin mit­tai­sel­ta ajal­ta, kir­kas­ta­vat yh­tä asi­aa, Ju­ma­lan huo­len­pi­toa. Pu­heet ja teot vah­vis­ta­vat toi­si­aan.

Ky­sei­nen luku ker­too, kuin­ka Jee­suk­sen lä­het­tä­mät 70 ope­tus­las­ta kul­ki­vat hä­nen edel­lään. Heil­lä oli tar­jol­la maa­il­man tär­kein asia: ”Rau­ha täl­le ko­dil­le. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut tei­tä lä­hel­le.” He ei­vät ol­leet omal­la, vaan Ju­ma­lan asi­al­la: ”Joka kuu­lee tei­tä, kuu­lee mi­nua, ja joka hyl­kää tei­dät, hyl­kää mi­nut. Mut­ta joka hyl­kää mi­nut, hyl­kää sen, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt.”

Ju­ma­la huo­leh­tii ih­mi­sis­tä us­ko­vais­ten vä­li­tyk­sel­lä, ei hei­dän voi­mal­laan. Sik­si Jee­sus tar­ken­si: ”Äl­kää sii­tä iloit­ko, et­tä hen­get tei­tä tot­te­le­vat. Iloit­kaa sii­tä, et­tä tei­dän ni­men­ne on mer­kit­ty tai­vaan kir­jaan.”

Lau­pi­aas­sa sa­ma­ri­a­lai­ses­sa puo­les­taan Ju­ma­lan rak­kaus nä­kyy aut­ta­mi­sen kaut­ta. Ei ole vai­ke­aa tun­nis­taa hä­nes­sä Jee­sus­ta it­se­ään. Ih­mi­set me­ne­vät ohi, Jee­sus ei. Ei tä­nään­kään.

Näil­lä ope­tuk­sil­la val­mis­tel­tui­na ope­tus­lap­set py­säh­ty­vät het­kek­si Be­ta­ni­aan, Jee­suk­sen rak­kai­den ys­tä­vien Ma­ri­an, Mar­tan ja La­sa­ruk­sen ko­tiin. Kai­kil­la kol­mel­la on eri­tyi­nen osa Jee­suk­sen ris­tin tiel­lä. La­sa­ruk­sen kuol­leis­ta he­rää­mi­nen saa yli­pap­pi Kai­fak­sen pa­ne­maan vi­reil­le van­han en­nus­tuk­sen: Jee­sus oli kuo­le­va kan­san puo­les­ta (Joh. 11:51), Mart­ta ja Ma­ria nos­ta­vat eteem­me us­ko­vai­sen ih­mi­sen kak­si­o­sai­suu­den.

Ma­ria elää Jee­suk­sen sa­nois­ta

Ker­to­mus on elä­vä. Kum­pi­kin si­sa­ruk­sis­ta on mu­ka­na pa­la­vin sy­dä­min, on­han Her­ra py­säh­ty­nyt hei­dän ko­tiin­sa. Mar­tan työ on tar­peen. Koti on kun­nos­sa ja ruo­kaa tar­jol­la koko suu­rel­le ope­tus­lap­si­jou­kol­le. Tämä on meil­le­kin tut­tua seu­ra­me­noa.

Sitä tär­ke­äm­pi on kui­ten­kin Ma­ri­an osa. Hän aset­tui is­tu­maan Her­ran jal­ko­jen juu­reen ja kuun­te­li hä­nen pu­hei­taan. Jee­sus sa­noi­kin: ”Vain yk­si on tar­peen. Ma­ria on va­lin­nut hy­vän osan, ei­kä sitä ote­ta hä­nel­tä pois.”

Mar­tas­sa ja Ma­ri­as­sa on pie­nois­ku­va Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ar­jes­ta, paha ja pyhä yh­des­sä. Mar­tan tou­huun liit­ty­vä tur­me­lus ker­too us­ko­vai­sen ih­mi­sen heik­kouk­sis­ta, oman van­hurs­kau­den mah­dot­to­muu­des­ta ja an­teek­si­an­ta­muk­sen vält­tä­mät­tö­myy­des­tä. Ma­ria sa­nan­kuu­los­sa on kau­nis kuva us­ko­vai­sen ha­lus­ta pääs­tä Ju­ma­lan lä­hel­le. Hän is­tuu mak­sa­jan­sa edes­sä ja elää Lu­nas­ta­jan­sa sa­nois­ta.

Tar­vit­sem­me nämä sa­nat: ”Vain yk­si on tar­peen”. Tämä yk­si on yh­teys Kris­tuk­seen, us­kon luo­ma yh­teys, jon­ka syn­tien an­teek­si­an­ta­mus luo. Sik­si nä­mä­kin seu­rat pi­det­tiin Be­ta­ni­an ko­dis­sa.

Evan­ke­liu­mi Luuk. 10:38–42

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus va­el­si eteen­päin ope­tus­las­ten­sa kans­sa ja tuli erää­seen ky­lään. Siel­lä muu­an nai­nen, jon­ka nimi oli Mart­ta, ot­ti hä­net vie­raak­seen. Mar­tal­la oli si­sar, Ma­ria. Tämä aset­tui is­tu­maan Her­ran jal­ko­jen juu­reen ja kuun­te­li hä­nen pu­het­taan. Mar­tal­la oli kä­det täyn­nä työ­tä vie­rai­ta pal­vel­les­saan, ja sik­si hän tuli sa­no­maan: ”Her­ra, et­kö lain­kaan vä­li­tä sii­tä, et­tä si­sa­re­ni jät­tää kaik­ki työt mi­nun teh­tä­väk­se­ni? Sano hä­nel­le, et­tä hän aut­tai­si mi­nua.” Mut­ta Her­ra vas­ta­si: ”Mart­ta, Mart­ta, sinä huo­leh­dit ja hä­täi­let niin mo­nis­ta asi­ois­ta. Vain yk­si on tar­peen. Ma­ria on va­lin­nut hy­vän osan, ei­kä sitä ote­ta hä­nel­tä pois.”

Bib­lia: Niin ta­pah­tui, kuin he va­el­si­vat, meni hän yh­teen ky­lään, ja yk­si vai­mo, Mart­ta ni­mel­tä, ot­ti hä­nen huo­nee­sen­sa, ja hä­nel­lä oli si­sar, joka kut­sut­tiin Ma­ria, joka myös is­tui Je­suk­sen jal­kain juu­reen ja kuul­te­li hä­nen pu­het­tan­sa. Mut­ta Mart­ta teki pal­jon as­ka­rei­ta pal­vel­len hei­tä; hän tuli ja sa­noi: Her­ra, et­kös tot­te­le, et­tä mi­nun si­sa­re­ni jät­ti mi­nun yk­sin as­ka­roit­se­maan? Sano siis hä­nel­le, et­tä hän mi­nua aut­tais. Niin Je­sus vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: Mart­ta, Mart­ta, pal­jon sinä su­ret ja py­rit. Vaan yk­si on tar­peel­li­nen: Ma­ria on hy­vän osan va­lin­nut, joka ei hä­nel­tä pidä otet­ta­man pois.