Mark­ku Huh­ta­la

Ver­taus tuh­laa­ja­po­jas­ta opet­taa, et­tä Ju­ma­la te­kee työ­tään pal­ve­li­joi­den­sa kaut­ta ja lah­joit­taa ih­mi­sel­le pe­las­tuk­sen täy­des­tä ar­mos­ta.

Jee­sus oli ai­nut­laa­tui­nen opet­ta­ja. Hän se­lit­ti, ha­vain­nol­lis­ti ver­tauk­sin, pa­ran­si, teki ih­mei­tä ja he­rät­ti jopa kuol­lei­ta. Ker­to­mus tuh­laa­ja­po­jas­ta liit­tyy sar­jaan ope­tuk­sia, jois­sa Jee­sus pa­ran­si mie­hen sa­pat­ti­na, va­roit­ti it­sek­kyy­des­tä ja ke­hot­ti an­ta­maan ar­von tai­vas­kut­sul­le. Kaik­ki muu, jopa per­he ja ajal­li­nen elä­mä, ovat sitä vä­hä­ar­voi­sem­pia. Se on pai­na­vas­ti sa­not­tu.

Lan­kee­mus

Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen isäs­tä ja kah­des­ta po­jas­ta. Tu­le­vai­suus oli poi­kien nä­kö­kul­mas­ta ri­kas ja va­loi­sa. Ai­kui­sek­si tul­tu­aan nuo­rem­pi päät­ti ot­taa heti oman osan­sa. Mie­li pa­loi pois ko­toa. Maa­il­ma voit­ti, ja hän läh­ti to­teut­ta­maan li­hal­li­sia mie­li­te­ko­jaan. Sen seu­rauk­se­na meni isän ko­din pe­rin­tö. Mää­räl­lä ei ole mer­ki­tys­tä, mut­ta sil­lä on, et­tä nuo­ri mies huo­ma­si ja tun­nus­ti sy­dä­mes­sään ka­dot­ta­neen­sa kai­ken.

Sa­lo­mo­nin ru­kous, et­tä “he te­ki­si­vät sy­dä­mes­tän­sä pa­ran­nuk­sen sii­nä maas­sa, jos­sa he van­ki­na ovat” (1. Kun. 8:47), oli kui­ten­kin voi­mas­sa. Nuo­ru­kai­sen sy­dä­mes­sä syn­tyi halu pa­la­ta ta­kai­sin Isän ko­tiin. Hän muis­ti, mil­lai­sen rak­kau­den ja rik­kau­den kes­kel­lä siel­lä elet­tiin. Ja Ju­ma­la aut­toi: “Ei ku­kaan voi tul­la mi­nun luok­se­ni, el­lei Isä vedä hän­tä” (Joh. 6:44).

Ko­to­na odo­tet­tiin. Isä näki kau­kaa. Mo­net isät ja äi­dit kat­so­vat nyt­kin ja et­si­vät pa­laa­jaa. Pal­ve­li­jat sai­vat teh­dä teh­tä­vän­sä: vaat­teet vaih­det­tiin puh­tai­siin (Ilm. 7:14, Sak. 3:4–7) ja sor­mus pu­jo­tet­tiin sor­meen Py­hän Hen­gen mer­kik­si. Kuol­lut he­rä­si eloon.

Van­hem­pi veli ei saa­nut mi­tään

Van­hem­man vel­jen mie­li osoit­tau­tui kat­ke­rak­si. Vaik­ka hän oli saa­nut elää koko ikän­sä isän­sä ää­nen kuu­lu­vil­la, hän jäi omas­ta tah­dos­taan pois juh­las­ta, kun hän koh­ta­si vel­jen­sä pa­luun. Kun isä uh­ra­si syöt­tö­va­si­kan poi­kan­sa pa­luun kun­ni­ak­si, se ei vel­jel­le kel­van­nut. Hän kat­soi evan­ke­liu­min ylen, mut­ta ei sen­tään käy­nyt vel­jen­sä kimp­puun niin kuin Kain kävi vel­jen­sä Abe­lin kimp­puun (1 Moos. 4:1–16).

Veli ei osan­nut iloi­ta nuo­rem­man vel­jen­sä pa­laa­mi­sen ar­mon saa­mi­ses­ta. Hän syyt­ti isään­sä. Sa­mal­la hän tuli il­mais­seek­si kan­ta­neen­sa jo pit­kään tyy­ty­mät­tö­myyt­tä isän pää­tök­siä koh­taan.

Nuo­rem­pi sai mo­nin­ker­tai­ses­ti

Jee­suk­sen ope­tus on ajan­koh­tai­nen. On tot­ta, et­tä vel­jek­set ei­vät to­del­la­kaan saa­neet an­si­on­sa mu­kaan. Van­hem­pi veli ei ol­lut hu­kan­nut isän­sä omai­suut­ta nä­ky­väs­ti, mut­ta ei toi­saal­ta ol­lut sii­tä saa­nut mie­les­tään osaa­kaan. Nuo­rem­pi taas oli oi­ke­as­ti ja moi­tit­ta­vas­ti tuh­lan­nut jo ker­taal­leen pe­rin­tön­sä. Sil­ti hän sai täy­det pe­ri­jän oi­keu­det – ar­mos­ta. Se on ai­nut toi­vo kris­ti­tyn mat­kal­la.

Ju­ma­la teki ih­meel­li­sen, kau­as­kan­toi­sen ja iha­nan rat­kai­sun pa­ra­tii­sis­sa, kun ki­ro­si käär­meen ja an­toi syn­ti­sel­le toi­von vai­mon sie­me­nes­sä. Syn­tien an­teek­si­an­ta­mus Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa on mei­dän mah­dol­li­suu­tem­me pääs­tä ko­tiin. Tämä on tuh­laa­ja­po­jan ope­tus.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 15:11–32

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Erääl­lä mie­hel­lä oli kak­si poi­kaa. Nuo­rem­pi heis­tä sa­noi isäl­leen: ’Isä, an­na mi­nul­le osuu­te­ni omai­suu­des­ta­si.’ Isä ja­koi omai­suu­ten­sa poi­kien kes­ken. Jo muu­ta­man päi­vän pääs­tä nuo­rem­pi ko­ko­si kaik­ki va­ran­sa ja läh­ti kau­as vie­rail­le mail­le. Siel­lä hän tuh­la­si koko omai­suu­ten­sa viet­tä­en hol­ti­ton­ta elä­mää. Kun hän oli pan­nut kai­ken me­ne­mään, sii­hen maa­han tuli an­ka­ra nä­län­hä­tä, ja hän jou­tui kär­si­mään puu­tet­ta. Sil­loin hän meni erään si­kä­läi­sen mie­hen pal­ve­luk­seen, ja tämä lä­het­ti hä­net ti­luk­sil­leen si­ko­pai­me­nek­si. Näl­kään­sä hän oli­si ha­lun­nut syö­dä pal­ko­ja, si­ko­jen ruo­kaa, mut­ta nii­tä­kään ei hä­nel­le an­net­tu.

Sil­loin poi­ka meni it­seen­sä ja ajat­te­li: ’Mi­nun isä­ni palk­ka­lai­sil­la on kai­kil­la yl­lin kyl­lin ruo­kaa, mut­ta minä nään­nyn tääl­lä näl­kään. Ei, nyt minä läh­den isä­ni luo ja sa­non hä­nel­le: Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nua vas­taan. En ole enää sen ar­voi­nen, et­tä mi­nua kut­su­taan po­jak­se­si. Ota mi­nut palk­ka­lais­te­si jouk­koon.’ Niin hän läh­ti isän­sä luo.

Kun poi­ka vie­lä oli kau­ka­na, isä näki hä­net ja hel­tyi. Hän juok­si poi­kaa vas­taan, sul­ki hä­net sy­liin­sä ja suu­te­li hän­tä. Poi­ka sa­noi hä­nel­le: ’Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nua vas­taan. En ole enää sen ar­voi­nen, et­tä mi­nua kut­su­taan po­jak­se­si.’ Mut­ta isä sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Ha­ke­kaa jou­tuin par­haat vaat­teet ja pu­ke­kaa hä­net nii­hin, pan­kaa hä­nel­le sor­mus sor­meen ja ken­gät jal­kaan. Tuo­kaa syöt­tö­va­sik­ka ja teu­ras­ta­kaa se. Nyt syö­dään ja vie­te­tään ilo­juh­laa! Mi­nun poi­ka­ni oli kuol­lut mut­ta he­rä­si eloon, hän oli ka­dok­sis­sa, mut­ta nyt hän on löy­ty­nyt.’ Niin al­koi iloi­nen juh­la.

Van­hem­pi poi­ka oli pel­lol­la. Kun hän siel­tä pa­la­tes­saan lä­hes­tyi ko­tia, hän kuu­li lau­lun, soi­ton ja tans­sin. Hän huu­si luok­seen yh­den pal­ve­li­jois­ta ja ky­syi, mitä oli te­keil­lä. Pal­ve­li­ja vas­ta­si: ’Vel­je­si tuli ko­tiin, ja isä­si käs­ki teu­ras­taa syöt­tö­va­si­kan, kun sai hä­net ter­vee­nä ta­kai­sin.’ Sil­loin van­hem­pi veli suut­tui ei­kä ha­lun­nut men­nä si­sään. Isä tuli ulos ja suos­tut­te­li hän­tä, mut­ta hän vas­ta­si: ’Kaik­ki nämä vuo­det minä olen raa­ta­nut si­nun hy­väk­se­si en­kä ole ker­taa­kaan jät­tä­nyt käs­ky­ä­si täyt­tä­mät­tä. Sil­ti et ole kos­kaan an­ta­nut mi­nul­le edes vuo­hi­pa­hais­ta juh­li­ak­se­ni ys­tä­vie­ni kans­sa. Mut­ta kun tämä si­nun poi­ka­si tu­lee, tämä, joka on hä­vit­tä­nyt omai­suu­te­si port­to­jen pa­ris­sa, sinä teu­ras­tat hä­nel­le syöt­tö­va­si­kan!’ Isä vas­ta­si hä­nel­le: ’Poi­ka­ni, sinä olet ai­na mi­nun luo­na­ni, ja kaik­ki, mikä on mi­nun, on si­nun. Mut­ta oli­han nyt täy­si syy iloi­ta ja rie­mui­ta. Si­nun vel­je­si oli kuol­lut mut­ta he­rä­si eloon, hän oli ka­dok­sis­sa mut­ta on nyt löy­ty­nyt.’”