Ee­va Määt­tä

Tämä ai­ka vuo­des­ta on kyl­lä mie­les­tä­ni pa­ras­ta. Mel­kein asun päi­vät met­säs­sä näin mar­jas­tu­sai­ka­na. Tämä iha­nuus­han al­kaa jo sil­loin, kun hil­lat al­ka­vat kyp­syä. On se vain kum­mal­lis­ta, kun en­sim­mäi­siä hil­la­saa­liin ku­via al­kaa sa­del­la niin kii­re­hän sitä tu­lee tar­kis­ta­maan lä­hi­soi­den ti­lan­net­ta it­sel­lä­kin. Ei­pä suon an­ti näil­lä seu­duin ai­van en­sim­mäi­se­nä ole ke­rät­tä­vis­sä. To­sin tä­män ke­sän hel­teet jou­dut­ti­vat sa­don kyp­sy­mis­tä.

Niin­pä erää­nä il­ta­na kop­pa­sin pie­noi­sen san­kon mu­kaa­ni, juo­ma­pul­lon tas­kuu­ni ja hyp­pä­sin pyö­rän sel­kään sil­lä mie­lin, et­tä kä­väi­sen tar­kas­ta­mas­sa lä­hi­suon ti­lan­teen. Kym­me­nen mi­nuu­tin ku­lut­tua olin jo suon reu­nas­sa. Sii­tä ute­li­aa­na mät­täik­köön. Ja kyl­lä­pä ilah­duin­kin kau­niis­ta näys­tä, kun oli niin pal­jon suon kul­taa tar­jol­la. Kä­vin heti in­nol­la poi­mi­maan ei­kä ka­ve­reis­ta ol­lut puu­tet­ta. Hel­tees­sä hiki vir­ta­si ja kai­ken maa­il­man ötö­kät tun­tui­vat ole­van sa­moil­la apa­jil­la. Hui­doin ja pyyh­käi­sin ai­na vä­lil­lä naa­maa­ni, kun tun­tui et­tä elä­väl­tä syö­vät. Sii­nä si­vus­sa kuun­te­lin ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta, niin kuin pit­kin ke­sää, ja hörp­päi­lin juo­mis­ta kurk­ku­ni kos­tuk­keek­si. Kol­men lit­ran mar­ja-as­tia tun­tui kyl­lä ai­ka pas­se­lil­ta sii­hen il­taan. Hil­lo­ja riit­ti min­ne vain kat­soi. Mut­ta tun­tui ai­van hir­ve­äl­tä se ötök­kä­hyök­käys, vaan pe­rik­si en ai­ko­nut an­taa. Ei­hän sel­lais­ta saa­lis­ta noin vain voi­nut jät­tää ke­nel­le­kään. Lo­pul­ta san­koon ei enää mah­tu­nut enem­pää, jo­ten pö­käi­sin pyö­räl­le ja pol­kai­sin ko­tiin.

Avat­tu­a­ni ul­ko-oven oli vas­taa­not­to ai­ka ää­ne­käs­tä, ih­me­tel­tiin kuin­ka kau­he­an nä­köi­nen olin. Kurk­ka­sin pei­liin ja säi­käh­din mel­kein it­se­kin, kun olin kuin tais­te­lun jäl­jil­tä. Naa­ma pu­nai­se­na, ve­ri­se­nä ja pau­ka­mis­sa. Mah­toi ol­la joku al­ler­gi­nen re­ak­tio. Tun­nus­tin ko­ti­jou­koil­le, et­tä oli siel­lä ai­van hir­ve­ä­tä ja tus­kais­ta, mut­ta sil­ti niin iha­naa. Sil­mis­sä kul­tai­nen suon an­ti. Mut­ta en kyl­lä muu­ta­maan päi­vään ai­ko­nut nok­kaa­ni ih­mis­ten il­moil­la näyt­tää.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä ai­oin men­nä uu­del­leen ko­et­ta­maan on­ne­a­ni. Jos­ta­kin vii­sas­tu­nee­na ve­täi­sin jat­kos­sa ai­na sääs­ki­ha­tun pää­hä­ni, mikä li­sä­si kyl­lä poi­mi­mis­mu­ka­vuut­ta­ni rut­kas­ti. Muu­ta­man seu­raa­van vii­kon kier­te­lin omia tut­tu­ja soi­ta­ni, lä­hin­nä yk­sik­se­ni. Ja ai­na jo­tain tuo­mi­sia ker­tyi. En ny­kyi­sin ha­lua läh­teä ou­doil­le soil­le ke­nen­kään kans­sa, kos­ka koko ajan on pi­det­tä­vä sil­mäl­lä tois­ta, et­ten jää mat­kas­ta ja ek­sy. Ker­ran­kin erääl­lä isol­la suol­la tar­po­es­sam­me, hil­la­ka­ve­ri ke­hot­ti tark­kaan kat­so­maan, mis­tä me­nen toi­sel­le läm­pä­reel­le, et­tä osai­sin sa­mas­ta au­kos­ta ta­kai­sin. Vä­hän ai­kaa pyö­rit­ty­ä­ni oi­kea suun­ta oli häi­py­nyt mie­les­tä tyys­tin ja jo­kai­nen mah­dol­li­nen tu­lo­auk­ko vai­kut­ti sa­man­lai­sel­ta. En edes yrit­tä­nyt siel­tä suun­nis­taa mi­hin­kään, vaan aloin huu­te­le­maan ka­ve­ria avuk­si. Pää­sin minä sen­tään hy­vän op­paan an­si­os­ta ta­kai­sin.

On­han se toi­si­naan mel­kois­ta räm­pi­mis­tä ja use­am­min kuin ker­ran olen löy­tä­nyt it­se­ni mu­ta­lik­koon kel­lah­ta­nee­na. Har­vem­min siel­tä ai­van kui­vin kamp­pein pa­laa. Mut­ta jos­kus siel­tä voi löy­tää jopa ru­non­kin.

”Mikä ylel­li­syys mie­tin tuo­ta

mu­ta­kyl­vys­sä kes­kel­lä suo­ta

kä­den ojen­nus

ei muu­ta

hil­lan maku hi­ve­lee jo suu­ta

ja sääs­ket se­re­na­di­aan

ne lau­laa

lau­laa vaan.”

Mus­ti­kat kyp­syi­vät heti hil­la­kau­den päät­teek­si ja näyt­tää, et­tä ren­tout­ta­va har­ras­tuk­se­ni saa jat­kua edel­leen. Mar­ja­maa­ni al­ka­vat heti pi­han reu­nal­ta ja tänä ke­sä­nä mus­tik­kaa on ai­na­kin näil­lä seu­duin pal­jon ja hy­vä­laa­tuis­ta. Met­säs­tä ei vain mal­ta py­syä pois­sa, jos vain sää suin­kin sal­lii. Poi­min kä­sin ja tuon si­sään ai­na puh­taat mar­jat. Pik­ku­vä­ki­kin tie­tää pi­haan tul­les­saan, et­tä siel­lä se mum­mu kö­köt­tää mar­ja­mät­täil­lä. Pik­ku sank­ko­jen kans­sa he usein saa­pu­vat ka­ve­rik­si, mut­ta ei­vät ko­vin kau­aa kui­ten­kaan viih­dy. Jos­pa he sai­si­vat siel­tä ki­pi­nää mar­jas­tuk­seen. Lä­hes ai­na mu­kaa­ni läh­tee hen­ki­var­ti­ja, us­kol­li­nen puo­li­kuu­ro koi­ra­van­hus. Sii­nä se vaan vä­hän paik­kaa vaih­te­lee ja vä­lil­lä hau­kah­te­lee, et­tei­kö se jo rii­tä, men­nään pois. Mut­ta sa­non sil­le, et­tei tääl­lä ole pak­ko ol­la, ja ke­ho­tan me­ne­mään ko­tiin. Vaan kun se ei kuu­le niin viit­to­mi­a­kin olen sil­le tain­nut opet­taa.

Lap­suu­den ai­kai­set mar­ja­reis­sut pa­lai­le­vat mie­leen vah­voi­na. Lä­hin­nä äi­din ja si­sa­rus­ten kans­sa kul­jet­tiin vaa­roi­hin kä­vel­len, joku on­ne­kas pyö­räl­lä­kin. Ei­hän se ai­na jak­sa­nut in­nos­taa ja vä­syt­ti­kin mo­nes­ti. Ja pois­han ei voi­tu läh­teä, en­nen kuin as­ti­at oli­vat täyn­nä. Vih­doin se äi­din­kin san­ko täyt­tyi ja huo­kais­tiin hel­po­tuk­ses­ta, et­tä nyt ko­tiin. Mut­ta äi­dil­lä­pä oli esi­lii­na pääl­lään, niin kuin en­ti­sai­kaan emän­nil­lä ruu­ka­si. Hän­pä rii­pai­si es­sun­sa mät­tääl­le ja ru­pe­si sii­hen vie­lä ura­koi­maan mar­jaa ah­ke­rin kä­sin ja si­tai­si lo­pul­ta es­sun nyy­tik­si. En ym­mär­rä mi­ten ne saa­liit saa­tiin siel­tä met­säs­tä kul­je­tet­tua. Ja mel­kein ai­na­han pa­luu­mat­kan ri­su­kois­sa lap­sen jal­ka tart­tui jo­hon­kin ka­rah­kaan ja men­tiin nu­rin. Kyl­lä vä­lil­lä it­ket­ti­kin, mut­ta äi­ti se vain kou­ri sam­ma­li­kos­ta saa­liin ta­kai­sin san­koon. Kai­pa se isä­kin jos­kus jou­ti mar­jaan, kos­ka muis­toi­hin nou­see isän täy­si san­ko ja pääl­lim­mäi­si­nä mar­jois­ta ras­kaat var­vut ko­tiin­tu­li­ai­si­na. Tätä har­ras­tan it­se­kin vä­lil­lä.

Tu­lee mie­leen omat työ­vuo­te­ni van­hu­syk­si­köis­sä. Mar­ja-ai­koi­na met­säs­sä usein ajat­te­lin sää­lien nii­tä ikäih­mi­siä, jot­ka ei­vät enää kos­kaan saa ko­kea mar­jas­tuk­sen iha­nuut­ta. Jo­ten pää­tin, et­tä jos ei Mu­ham­med mene vuo­ren luo niin men­köön vuo­ri Mu­ham­me­din luo. Niin­pä usein­kin ke­rä­sin san­kol­li­sen mar­jai­sia var­pu­ja vie­mi­sik­si. Sii­tä­pä syn­tyi­kin mu­ka­via vi­ri­ke- ja muis­te­lu­tuo­ki­oi­ta. En­sik­si­kin he sai­vat mie­le­käs­tä te­ke­mis­tä, kun aset­te­li­vat var­pu­ja pöy­dil­le mal­ja­koi­hin, jois­ta pää­si­vät na­pos­te­le­maan her­kul­li­sia luon­non an­ti­mia. Ja kuin­ka iha­nia muis­te­lu­tuo­ki­oi­ta hei­dän kans­saan syn­tyi­kään, kun mar­ja­mät­täät tu­li­vat vie­rel­le. Sil­mät lois­ta­en he muis­te­li­vat mar­jas­tus­reis­su­jaan ja kä­vi­vät läpi mar­ja­ruu­at ja lei­po­muk­set. Vä­lil­lä lau­laa lui­kau­tet­tiin mar­ja-ai­hei­sia lau­lu­ja ja muis­tel­tiin lo­ru­ja. Jopa ru­no­ja­kin nou­si jon­kun mie­leen. Kyl­lä luon­non an­ti­met tar­jo­a­vat mo­nen­lais­ta iloa.

Mei­dän omas­sa­kin per­hees­säm­me on har­ras­tet­tu mar­jas­tus­ta. Saa­vi­tol­kul­la on haa­lat­tu herk­ku­ja hak­kuu­au­ki­oil­ta. Mo­nen sor­tin poi­mi­joi­ta mei­dän­kin sa­kis­sa on riit­tä­nyt. Yh­des­tä oli mie­len­kiin­toi­sem­paa kii­ve­tä puu­hun ja siel­tä na­kel­la kä­py­jä poi­mi­joit­ten nis­kaan, kun taas joku toi­nen li­pe­si vai­vih­kaa pai­kal­ta ui­den joen poik­ki ko­tiin. Mut­ta oli niin­kin in­no­kas mar­jas­ta­ja, et­tä tois­ten jo mie­lies­sä ko­tiin ha­lu­si ve­täis­tä vie­lä yh­den san­kol­li­sen. Edel­leen­kin use­am­pi heis­tä jat­kaa tätä mar­jas­tus­pe­rin­net­tä omas­sa per­hees­sään, mikä on kyl­lä po­si­tii­vi­nen asia.

Nyt jo syk­sy muis­tut­taa ole­mas­sa­o­los­taan maa­rus­kal­la. Puo­lu­kat kyp­sy­vät, jo­ten edel­leen jat­kan met­sä­läi­sen elä­mää. On se vain niin ren­tout­ta­vaa ja nau­tin­nol­lis­ta päi­vien täy­tet­tä. Huvi ja hyö­ty sa­mal­la ker­taa.