Mie­tis­ke­lin ää­neen puo­li­sol­le­ni, et­tä pi­täi­si­kö­hän mi­nun kir­joit­taa ihan vain sel­lai­nen blo­gi­teks­ti, et­tä "Kii­tos!" "Ai, miks" hän ky­syi. No, mi­nä­pä ker­ron.

Olen koh­ta kol­me vuot­ta kes­tä­neen blo­giu­ra­ni ai­ka­na ker­to­nut kah­des­ta mi­nul­le tär­ke­äs­tä ja miel­tä­ni pai­na­nees­ta asi­as­ta. En­sim­mäi­nen niis­tä liit­tyi ys­tä­vyy­teen. Kir­joi­tin sil­loin, et­tä ys­tä­vyys on ol­lut mi­nul­le vai­kea ai­he jo lap­suu­des­ta saak­ka. Et­tä olen kai­van­nut ys­tä­viä oi­ke­as­taan koko ikä­ni.

Jos olet lu­ke­nut blo­ge­ja­ni sään­nöl­li­ses­ti, mut­ta teks­ti ys­tä­vien kai­puus­ta ei kuu­los­ta tu­tul­ta, ei tar­vit­se huo­les­tua muis­ti­si vuok­si: kir­joi­tin tuon teks­tin ni­met­tö­mä­nä, kos­ka en ha­lun­nut tuol­loin an­taa omia kas­vo­ja­ni niin vai­ke­al­le ai­heel­le.

En mie­les­tä­ni muut­ta­nut tuon yk­si­näi­syyt­tä kä­sit­te­le­vän kir­joi­tuk­sen jäl­keen elä­mäs­sä­ni mi­tään. En toi­mi­nut tai käyt­täy­ty­nyt mi­ten­kään eri ta­val­la. Sii­tä huo­li­mat­ta blo­gin jul­kai­se­mi­sen jäl­keen ajau­duin vuo­ro­vai­ku­tuk­seen kah­den ih­mi­sen kans­sa, jot­ka no­pe­as­ti tun­tui­vat ole­van juu­ri mi­nul­le so­pi­via ys­tä­viä. Yl­lät­tä­vää oli se­kin, et­tä tun­ne oli mo­lem­min­puo­li­nen. On muu­ten häm­mäs­tyt­tä­vän ilah­dut­ta­vaa löy­tää ja saa­da uu­sia sy­dä­nys­tä­viä ja saat­to­mie­hiä näin ai­kui­si­äl­lä. He,ku­ten kaik­ki muut­kin ys­tä­vät, ovat jo­kai­sen huo­kauk­sen ja ru­kouk­sen ar­voi­sia, ja enem­män­kin.

Toi­nen asia on vie­lä tuo­re, ja vä­hän mie­tin, voi­ko sii­tä vie­lä edes ker­toa jul­ki­ses­ti. Joku lu­ki­ja saat­taa muis­taa, et­tä kir­joi­tin muu­ta­ma kuu­kau­si sit­ten Kuin­ka kau­an? -ot­si­koi­tuun blo­gi­teks­tii­ni sii­tä, et­tä olin pit­kään ru­koil­lut it­sel­le­ni so­pi­vam­paa työ­paik­kaa. Tun­nus­tin sil­loin, et­tä epäi­lin suu­res­ti, kuu­lee­ko Tai­vaan Isä ru­kouk­si­a­ni.

Vain muu­ta­ma viik­ko teks­tin jul­kai­sun jäl­keen huo­ma­sin työ­paik­kail­moi­tuk­sen juu­ri sel­lai­ses­ta työs­tä, jol­lais­ta olin toi­vo­nut. Hain tuo­ta työ­paik­kaa aja­tel­len, et­tä saa­han näi­tä ha­kea – ei­hän näi­hin kui­ten­kaan yleen­sä pää­se. Sain kui­ten­kin kut­sun työ­haas­tat­te­luun, jos­ta ker­roin roh­ke­as­ti muun mu­as­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sem­me joh­to­kun­nal­le, kun en mi­ten­kään eh­ti­nyt haas­tat­te­lun vuok­si vuo­rol­la­ni keit­tä­mään kah­ve­ja ko­kouk­seem­me. Sain siel­tä­kin kan­nus­ta­via sa­no­ja. Muu­ta­maa päi­vää myö­hem­min sain tie­don, et­tä olen ter­ve­tul­lut aloit­ta­maan uu­des­sa työs­sä­ni mar­ras­kuun alus­sa.

Tun­nis­taa­ko­han ku­kaan teis­tä sel­lais­ta var­muut­ta, kun jos­kus tun­tuu, mel­kein klas­si­sel­la ta­val­la, et­tä juu­ri näin, juu­ri täl­lä ai­ka­tau­lul­la tä­män pi­ti­kin men­nä? Sel­lai­nen jän­nä tun­ne, et­tä on mel­kein hä­mil­lään: näin­kö tämä nyt näin hel­pos­ti rat­ke­si? Ai­van yh­täk­kiä suu­ri huo­li on­kin pois­sa.

Mitä siis voim­me op­pia näis­tä ys­tä­vyy­teen ja työ­paik­kaan liit­ty­vis­tä huo­lis­ta­ni? Sen­kö, et­tä kun on huo­lia, kan­nat­taa ryh­tyä Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si ja kir­joit­taa roh­ke­as­ti niis­tä huo­lis­ta, blo­gin muo­dos­sa tuo­den "ne ru­koil­len, ano­en ja kiit­tä­en Ju­ma­lal­le tiet­tä­väk­si" (Fil. 4:6)? Jos tämä vaih­to­eh­to tun­tuu hou­kut­te­le­val­ta, kan­nat­taa lait­taa Päi­vä­mie­heen ha­ke­mus­ta ve­tä­mään – lop­pu­vuo­des­ta et­si­tään taas uu­sia blo­gis­te­ja.

Va­ka­vas­ti ot­ta­en: Ha­lu­an to­de­ta, et­tä olen ää­rim­mäi­sen kii­tol­li­nen. Niin kii­tol­li­nen, et­tä nyt­kin sil­mä­ni su­me­ne­vat ilon kyy­ne­lis­tä.

"Minä kii­tän si­nua, Her­ra, kai­kes­ta sy­dä­mes­tä­ni, minä ker­ron ih­meel­li­sis­tä te­os­ta­si" (Ps. 9:2).