Muis­tan per­hee­ni en­sim­mäi­sis­tä pik­ku­lap­si­vuo­sis­ta en­nen kaik­kea las­ten rie­mun, lei­kit ja lau­lun. Lap­se­ni oli­vat kul­tai­sia, ja heil­lä oli ai­na jo­tain uut­ta esi­tel­tä­vää van­hem­mil­leen; tou­hua ja elä­mää riit­ti. Muis­tan kui­ten­kin myös ai­nai­sen kaa­ok­sen ja sen, et­tä kah­vi jäi usein juo­mat­ta – tai join sen sei­saal­ta­ni ja vas­ta kyl­mä­nä. Olin pi­tä­nyt it­se­ä­ni no­pe­a­na ih­mi­se­nä, mut­ta lap­se­ni osoit­tau­tui­vat mo­nin ver­roin vik­ke­läm­mik­si. Eri-ikäis­ten las­ten kans­sa oli yl­lät­tä­vän vai­ke­aa löy­tää ai­kaa jo­kai­sen tar­pei­siin, ja kyl­lä­hän sii­nä vä­syi.

Ar­jen kes­kel­lä olin usein epä­var­ma. Ha­lu­sin op­pia per­hee­näi­din työ­hön, sil­lä koin sen ar­vok­kaim­pa­na ja tär­keim­pä­nä teh­tä­vä­nä­ni. Sil­loin ylei­nen il­ma­pii­ri oli eri­lai­nen kuin ny­ky­ään, jol­loin nai­sen tär­keim­mäk­si teh­tä­väk­si usein mai­nos­te­taan it­ses­tä ja uras­ta huo­leh­ti­mis­ta.

Täs­sä lie­nee kui­ten­kin sama kaa­va kuin len­to­ko­neen tur­va­oh­jeis­sa: au­ta en­sin it­se­ä­si, jot­ta voit aut­taa mui­ta. On tär­ke­ää pi­tää it­ses­tään huol­ta, vaik­ka sii­nä­kin voi men­nä lii­al­li­suuk­siin. Mi­nun pe­las­tuk­se­ni oli oi­val­lus sii­tä, et­tei ku­kaan tule sa­no­maan mi­nul­le, et­tä on kah­vi­tau­ko, ku­ten töis­sä tai opis­kel­les­sa kuu­lui­si. It­se oli jär­jes­tet­tä­vä omat­kin le­po­het­ket.

Var­sin­kin puo­li­son ol­les­sa pois­sa kaik­ki tun­tui vä­lil­lä kaa­tu­van pääl­le. Yh­des­sä sel­viy­dyim­me huo­mat­ta­vas­ti pa­rem­min. Kun Tuo­mo aut­toi ko­ti­as­ka­reis­sa tai ke­rä­si lap­set ym­pä­ril­leen pi­a­non ää­reen, maa­il­ma kir­kas­tui kum­mas­ti. Muis­tan, kuin­ka luim­me yh­des­sä kir­jo­ja, teim­me ret­kiä ja ih­met­te­lim­me maa­il­maa lap­sen sil­min, mut­ta ei se ai­na pois­ta­nut omaa epä­on­nis­tu­mi­sen tun­net­ta. Sitä ei myös­kään hel­pot­ta­nut se, et­tä mui­den äi­tien elä­mä suu­ren­kin lap­si­jou­kon kes­kel­lä näyt­ti ulos­päin pel­käl­tä idyl­lil­tä. On­nek­si ys­tä­vät kui­ten­kin roh­kai­si­vat ja kan­nus­ti­vat.

Lo­pul­ta erääs­tä kir­jas­ta löy­tyi pe­las­ta­va aja­tus: ”vir­ka­eh­to­so­pi­muk­sen mu­kai­nen kah­vi­tau­ko”. Pää­tim­me puo­li­son kans­sa, et­tä täs­tä läh­tien kah­vin saa juo­da kuu­ma­na, vaik­ka maa­il­ma ym­pä­ril­lä kaa­tui­si.

Saim­me lap­set in­nos­tu­maan jär­jes­te­lys­tä, sil­lä heil­le oli lu­vas­sa vir­ke­äm­pi äi­ti ka­ve­rik­si leik­kei­hin. He op­pi­vat­kin no­pe­as­ti, et­tä kah­vi­tau­on ai­ka­na äi­ti vas­taa vain to­del­li­siin hä­tä­ti­lan­tei­siin. Uu­nin pääl­le len­tä­nyt pa­pe­ri­len­nok­ki ei sel­lai­sek­si kel­van­nut. Mi­tä­hän mah­toi ovi­kel­lon soit­ta­ja tuu­mia, kun lap­si ava­si oven ja il­moit­ti asi­al­li­ses­ti: ”Äi­ti ei voi tul­la, kun sil­lä on nyt vir­ka­eh­to­so­pi­muk­sen mu­kai­nen kah­vi­tau­ko.” Myös vie­rai­luil­la otim­me käyt­töön ”ai­kuis­ten vuo­ro en­sin” -pe­ri­aat­teen. Ai­kai­sem­pi tapa an­taa lap­sil­le vuo­ro en­sin joh­ti usein sii­hen, et­tä lap­set oli­vat mu­ka­na mo­lem­mil­la kier­rok­sil­la, ei­kä ai­kuis­ten rau­hal­li­ses­ta het­kes­tä tul­lut mi­tään. Kun odot­ta­vil­le lap­sil­le pys­tyi tar­jo­a­maan jo­tain pien­tä ekst­raa, jär­jes­te­ly al­koi meil­lä toi­mia.

Opim­me myös jär­jes­tä­mään yh­teis­tä ai­kaa kah­des­taan sau­naan. Sau­nan lem­peis­sä löy­lyis­sä eh­dim­me ker­ra­ta kuu­lu­mi­set ja so­pia tär­keis­tä asi­ois­ta.

Ny­ky­ään, kun ha­lu­tes­saan voi­si pi­tää vaik­ka koko päi­vän kah­vi­tau­koa, olem­me ha­lun­neet nii­hin het­kiin yhä pa­nos­taa, var­sin­kin Tuo­mo. Usein ne het­ket ku­lu­vat noi­ta pik­ku­lap­si­ai­ko­ja kai­hol­la muis­tel­len, ja ne muis­tot ovat va­loi­sia: las­ten en­si­hy­myt, haus­kat sat­tu­muk­set ja sa­no­mi­set, yh­tei­set mat­kat, lei­kit, ret­kei­lyt ja lau­lut. Eri­tyi­siä oli­vat juh­la­het­ket, kun uu­si per­heen­jä­sen tuo­tiin en­sim­mäis­tä ker­taa ko­tiin ja se, kun isom­mat si­sa­ruk­set ai­dos­ti iloit­si­vat.

Oi­val­lus, et­tä koko iha­na per­he ja kaik­ki ne muis­to­rik­kaat het­ket – ku­ten sil­loi­set las­ten­hoi­to­tai­dot ja jak­sa­mi­nen­kin – on saa­tu Tai­vaan Isäl­tä, aut­toi mer­kit­tä­väl­lä ta­val­la äi­ti­nä sel­vi­ä­mi­ses­sä. It­se asi­as­sa meil­le jo vih­ki­pu­hees­sa kir­kos­sa muis­tu­tet­tiin muun mu­as­sa oi­ke­an le­von mer­ki­tyk­ses­tä vir­ren 582 sa­noin: "Ja vaik­ka var­hain nou­sem­me ja uu­ras­tam­me yö­hön, ei pelk­kä ah­ke­ruu­tem­me tuo me­nes­tys­tä työ­hön. Vaan työ jos teh­dään us­kos­sa ru­koil­len voi­maa Her­ral­ta, ei puu­tu siu­naus­ta.” Aja­tus on psal­mis­ta 127, ja muu­al­la­kin Raa­ma­tus­sa mai­ni­taan le­vos­ta luo­mis­ker­to­muk­ses­ta läh­tien.

Toi­von, et­tä jo­kai­nen per­he löy­täi­si oman ta­pan­sa le­vä­tä – jot­ta jak­sai­si iloi­ten hoi­va­ta nii­tä lah­jo­ja, joi­ta Tai­vaan Isä kul­le­kin an­taa.