Mau­no Kin­nu­nen

Kuu­den­tois­ta lap­sen isä­nä mi­nul­la on hy­vin mo­nia ko­ke­muk­sia ti­lan­teis­ta, jois­sa las­ten soi­si ole­van vä­hem­män temp­pui­lu­pääl­lä. Ar­vaa­pa, on­ko nyt jo hom­ma hal­lus­sa. Saat ol­la vis­si, et­tei ole! Edel­leen­kin mo­nes­ti vi­ri­ää toi­ve hi­taam­mis­ta ja­lois­ta ja hil­jai­sem­mis­ta ää­nis­tä. Lap­sis­sa on ihail­ta­van pal­jon ruu­tia ja elä­mää!

Yk­si tree­naus­paik­ka rau­hoit­tu­mi­sel­le on vii­koit­tain tois­tu­vat seu­rat eli har­taus­het­ket Kou­vo­lan rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä. Pai­kan nimi ei viit­taa var­si­nai­ses­ti "tree­naa­mi­seen", vaan rau­haan, jon­ka Jee­sus on an­ta­nut seu­raa­jil­leen. Ei­kä sin­ne oi­ke­as­ti men­nä mi­tään har­joit­te­le­maan vaan kuun­te­le­maan. Oh­jel­ma on kau­nis yk­sin­ker­tai­suu­des­saan: En­sin lau­le­taan yk­si tai use­am­pi lau­lu, sit­ten on seu­ra­pu­he. Ja sit­ten taas lau­le­taan.

Pu­heen ai­ka­na ih­mi­set ovat luon­nol­li­ses­ti hil­jem­paa kuin lau­la­es­sa. Ih­mi­set ha­lu­a­vat kuun­nel­la. Jos he ei­vät kuu­li­si, se ym­mär­ret­tä­väs­ti ai­heut­tai­si har­mia. Sik­si­pä sitä yrit­tää hil­li­tä las­ten elä­möin­tiä, vaik­ka seu­rois­sa ei to­del­la­kaan tar­vit­se ol­la hi­pi­hil­jaa. Ne ovat ti­lai­suuk­sia, jon­ne lap­set ovat sy­dä­mel­li­ses­ti ter­ve­tul­lei­ta.

Kun toi­si­naan on tar­vet­ta saa­da hei­dän in­to­aan hiu­kan lat­te­am­mak­si, niin mitä ih­met­tä sii­hen oi­kein kek­si­si. Ai­na ei­vät syli, kuis­kut­te­lu ja sel­kään piir­te­ly tep­si. On men­tä­vä pie­nen kans­sa het­kek­si toi­mi­ta­lon etei­seen. Vaan on­pa tas­kus­sa­ni vie­lä yk­si kons­ti, jota lap­sem­me toi­si­naan ihan jo­not­ta­vat saa­dak­seen ko­kea. Oli­sin­pa hok­san­nut sen kons­tin jo rei­lu pa­ri­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, kun van­him­mat lap­sem­me oli­vat pik­kui­sia!

Niin joo, avai­met on se jut­tu. Nii­tä lap­sem­me ovat vuo­si­kau­sia mi­nul­ta ky­sel­leet. Mitä tar­koit­taa, kun seu­ra­pu­heen ai­ka­na joku pe­su­eem­me hän­tä­pään edus­ta­ja sa­noo: "is­kä, piir­rä vii­vat"? Se tar­koit­taa avai­mia. Otan ni­pun tas­kus­ta­ni ja ky­syn, mil­lä piir­re­tään. Pie­nim­mät tah­too usein sy­liin, 14-vuo­ti­aal­le riit­tää kyl­ki­tun­tu­ma.

Otan lap­sen kä­den kä­tee­ni ja pi­dän käm­me­nen isos­ti au­ki. Va­lit­tu avain al­kaa kul­ke­maan sor­mien vii­vo­ja siir­ty­en pik­ku­hil­jaa käm­men­vii­voi­hin. On­pa nii­tä pal­jon! Piir­ret­tä­vän kat­se seu­raa tar­kas­ti avai­men kul­kua. Ole­mus rau­hoit­tuu. Käsi kään­tyy, piir­tä­mi­nen jat­kuu. Vä­lil­lä na­pu­te­taan kyn­siä, ja taas avain jat­kaa mat­kaan­sa et­sien uu­sia uria, sa­mal­la kun iso ja pie­ni rau­hoit­tu­vat kuun­te­le­maan Raa­ma­tun se­li­tys­tä.

Ar­vaat var­maan, et­tei yh­tään har­mi­ta, kun äs­ken kii­to­lauk­kaan kiih­dyt­tä­nyt vil­li­taa­pe­ro is­tuu sy­lis­sä­ni ja sa­noo kes­ken piir­tä­mi­sen: “Tuo­ta vii­vaa et piir­tä­nyt.” Help­poa sitä on pa­hoi­tel­la ja kuin bo­nuk­se­na lu­va­ta aloit­taa piir­tä­mi­sen alus­ta. On­kin piir­ret­tä­vä tosi hi­taas­ti, jot­ta kaik­ki kä­den vii­vat tu­lee vi­ti­var­mas­ti huo­ma­tuik­si! Kau­pan­pääl­li­sik­si lu­paan piir­tää myös jal­ka­te­rien uur­teet. Jos ken­gät ovat ja­las­sa, niin hi­taas­ti­han kaik­ki tar­rat ja nau­hat on au­kais­ta­va, et­tei tule lii­an äk­kiä val­mis­ta. Lap­si odot­taa ja puhe jat­kuu. Saa Jaa­kob pai­ni­mat­sin­sa pää­tök­seen, Joo­sef unen­sa se­li­te­tyk­si ja Paa­va­li kir­jeen­sä pe­ril­le.

Ai niin ne ja­lat! Hi­das käsi ot­taa su­kat pois pie­nis­tä sip­sut­ti­mis­ta. Hy­vin on him­me­ät vii­vat pik­ku­kin­tuis­sa, kun käyt­tö­vuo­sia on vie­lä ko­vin vä­hän ta­ka­na, mut­ta kyl­lä is­kän avain on hyvä löy­tä­mään. Hi­taas­ti mut­ta var­mas­ti se ha­keu­tuu uu­siin uriin. Kot­van ku­lut­tua jo toi­nen jal­ka saa tun­tea hie­nois­ta kut­ku­tus­ta me­tal­li­ti­kun va­el­luk­ses­ta.

Yh­täk­kiä avai­men mat­ka py­säh­tyy. Koko ole­mus tah­too py­säh­tyä kuu­le­maan, kun seu­ra­pu­hu­ja käyt­tää kaik­kein kal­leim­pia avai­mia:

"Vie­lä on ar­mo ava­ra. On Jee­sus ris­tin­kuo­le­mal­laan ja ylös­nou­se­muk­sel­laan so­vit­ta­nut si­nun­kin syn­ti­si. Hä­nen voit­to­voi­maan­sa kät­key­tyy kaik­kein kal­lein avain. Se on avain syn­nin, epäi­lys­ten ja ian­kaik­ki­sen kuo­le­man kah­lei­siin. Si­nun ei tar­vit­se jää­dä or­jak­si, saat ol­la va­paa! On lupa us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä!"

Hyvä sii­nä pie­nen ja ison on ol­la, avain­ten hoi­dos­sa.

Sinä, jol­la ei ole omaa las­ta, saa­tat ko­kea ala­mit­tai­suut­ta tä­män teks­tin al­la. Ke­nel­le sinä piir­täi­sit? Oman ko­ti­sii­o­nin seu­rois­sa si­nut­kin tun­ne­taan; on hah­mo­si myös mo­nil­le lap­sil­le tut­tu. Eh­kä seu­raa­vis­sa seu­rois­sa ojen­tu­va kä­te­si ja läm­min kat­see­si py­säyt­tää jon­kun ohi­kii­tä­vän seu­ra­vie­raan. Kuis­kaat: Näy­tä­pä mi­ten hie­not kä­det sul­la on! Pian lap­si on sy­lis­sä­si niis­tä ker­to­mas­sa – ja avai­me­si rau­hal­li­nen lii­ke py­säyt­tä­mäs­sä juok­se­vaa miel­tä.

Raa­ma­tus­sa on iha­na ku­vaus isois­ta kä­sis­tä ja lu­pauk­ses­ta, et­tä Ju­ma­la ei unoh­da, ei­kä hyl­kää lap­si­lau­maan­sa: "Kä­sie­ni ihoon minä olen si­nut piir­tä­nyt, ja niin si­nun muu­ri­si ovat ai­na sil­mie­ni edes­sä" (Jes. 49:16).