Satu Timlin Jokitalo
Satu Timlin Jokitalo
Susanna: Olen usein pohtinut sekä perheellisten että perheettömien ystävieni kanssa, miten epätasaisesti elämä antaa eri asioita. Jos itsellä on puutetta jostain, on toisella sitä niin yllin kyllin, että se tuntuu hukuttavalta. Perheellisten ja perheettömien elämän erilaisuus tuntuu kulminoituvan usein juuri sen ympärille, mistä on puutetta ja mitä tuntuu olevan liiaksi asti. Jollain ei ole koskaan mahdollisuutta ottaa aikaa itselleen, toinen yrittää keksiä sisältöä arki-iltoihinsa ja ohjelmoi lomansa täyteen välttyäkseen putoamasta joka paikasta puristavaan yksinäisyyteen. Molemmat tuovat arkeen kuormaa, sekä puutteet että yltäkylläisyydet.
Satu: Onko sittenkin niin, että elämän keveimmät ja kuormittavimmat asiat ovat joskus samoja? Olen äitinä aina rakastanut lasten tuomaa keveää, parantavaa ja spontaania iloa, niitä perusarjen koomisiakin hetkiä. Mutta toisena hetkenä, väsyneenä, huoli lapsesta saa hengityksen salpaantumaan ja palan nousemaan kurkkuun. Kun mieli on murheesta raskas, uni ei tule öisin eikä ruoka maistu. Äitinä olemisen tunnekuormaa on vaikea verrata mihinkään muuhun elämässä. Esimerkiksi lapsen sairastuessa se uuvuttaa tavalla, jota on vaikea selittää niille, jotka eivät ole sitä kokeneet. Yhtäkkiä koko maailma kutistuu yhteen huoneeseen, yhteen hengenvetoon, jonka toivoo olevan tasainen. Eikä enää edes tiedä, onko hengitys oma vai lapsen. Silloin huomaa, miten ohutta on se lanka, jolla oma jaksaminen roikkuu – ja silti, jostain nousee voima, jota ei tiennyt itsessä olevan. Onneksi kaikkea ei tarvitse jaksaa omilla voimilla.
Susanna: Sinkkuelämän paras ja pahin puoli on mahdollisuus elää vain itselle. Se on suurinta mahdollista vapautta, joka yhtäkkiä voikin alkaa tuntua eristysselliltä, sillä oma itse ei aina riitä elämän merkityksellisyyden lähteeksi. En tiedä, haluavatko kaikki tuntea itsensä tarpeelliseksi, mutta ainakin itse poden toisinaan tarpeettomuuden tunnetta. Tuntuu kuin pitäisi jotenkin lunastaa olemassaolon oikeus: tehdä jotain merkittävää, olla jollain tavoin tärkeä, saavuttaa asioita ja kantaa korsia kekoihin. Vanhemmuus perustelee ihmisen tarpeellisuuden ja merkityksen; ilman vanhemmuutta täytyy omalle olemassaololle etsiä perusteita vähän sieltä ja täältä. Onko minulla tarpeeksi saavutuksia? Olenko minä tärkeä? Jääkö minusta mitään jälkeen?
Satu: Pitäisi. Pitäisi siivota, kokata, leipoa, pyykätä. Järjestää juhlia ja arjen tähtihetkiä. Muistaa lukea lasten Wilma, muuttuneet aikataulut, yhdelle luistimet. Toisen monot ovat liian pienet ja kolmannen Vintedistä ostetuista talvikengistä pohjat murenee pelkästä silmäyksestä. Kuskata harrastuksiin, muistaa lasten kaverisynttärit. Pitäisi olla hyvä äiti, vaimo, viihdyttävä ystävä, sisko, tytär. Pitäisi hoitaa hyvin päivätyö ja yrityksen asiakkaat. Itseään ei tietenkään saa unohtaa. Pitäisi nukkua riittävästi ja mieluusti paljon syvää unta. Syödä monipuolisesti, terveellisesti herkutellen – ehkä jotain maapähkinävoilla kuorrutettuja taateleita? Saada kuitua, hyviä rasvoja, proteiinia. Liikkua kestävyysliikuntaa, kehittää lihasvoimaa, notkeutta ja mielentyyneyttä unohtamatta. Opiskella ja sivistää itseään. Miten riitän kaikille muille, enhän minä riitä itsellenikään?
Susanna: Joskus sinkuista puhutaan yksinäisinä, millä viitataan kaiketi yksin olemiseen yksinäisyyden tunteen sijaan. Yksinäisyys on kuitenkin osa monen sinkun elämää – ei aina, ei koko ajan, mutta toisinaan: elämänmuutoksissa, kriisitilanteissa ja ihan arkisissa hetkissä, kun haluaisi kuulostella askelia, täyttyvää vesilasia ja oven vaimeaa kolahdusta. Toisen läsnäolo tuo turvaa, vaikka tämä olisi pikkuruinen tuhiseva nyytti sormet hiuksiin sotkeutuneena. Toisen läsnäolo tuo iloa, huumoria, sisältöä ja ajatuksia, jotka poikkeavat omista, synnyttävät oivalluksia ja haastavat jumiin jääviä mielensisäisiä keloja. Yksin oleminen tuntuu kipeänä silloin, kun haluaisi olla jonkun valitsema tai kun haluaisi kokea olevansa jonkun tärkein ihminen, prioriteetti. Joskus on ahdistavaa ajatella, ettei kenenkään tässä maailmassa tarvitse ottaa minua huomioon valintojaan pohtiessaan. Minä olen vapaa kaikista ja kaikki ovat vapaita minusta, ja joskus vapaus tuntuu olevan tyhjyyttä täynnä.
Satu ja Susanna: Siskojen sielunpeilit heijastavat elämään sen, mitä ei aina itse näe. Ne antavat näkökulmaa täysin erilaisesta elämäntilanteesta. Olemme onnekkaita, kun meitä on kaksi sinkkusiskoa ja kaksi perheellistä siskoa. Siskojen puoleen käännymme aina ensimmäisenä, kun jotain tapahtuu – ihanaa, kamalaa, jännittävää, yhdentekevää – mikään asia ei ole liian suuri eikä liian pieni siskoille kerrottavaksi. He auttavat kulkemaan vaikeuksien läpi varmoin askelin, ja he yhtyvät jokaiseen iloon vilpittömin mielin, kokevat sen kuin omanaan. Siskojen kanssa voi jakaa kaiken; pula-aikana he jakavat omastaan, ja runsaudenpulassa he ottavat vastaan sen, mikä liiallisena valuu reunojen yli.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys