Su­san­na: Tou­ko­kuus­sa on pe­räk­käin kak­si eri­tyis­tä päi­vää. Toi­nen on juh­la­päi­vä, jota vie­te­tään jol­lain ta­paa lä­hes joka ko­dis­sa. Sii­hen val­mis­tau­du­taan päi­vä­ko­deis­sa ja kou­luis­sa, ja sitä juh­lis­te­taan lah­join, ku­kin ja pre­si­den­tin myön­tä­min kun­ni­a­mer­kein. Kaik­ki tie­tä­vät, et­tä tou­ko­kuun toi­se­na sun­nun­tai­na on äi­tien­päi­vä, mut­ta sitä edel­tä­vä päi­vä, lap­set­to­mien lau­an­tai, on mo­nil­le tun­te­mat­to­mam­pi. Se on ylei­nen muis­to­päi­vä, mut­ta mo­nel­le sitä viet­tä­väl­le se on yk­si­tyi­nen su­run, me­ne­tyk­sen, ki­vun ja vail­le jää­mi­sen päi­vä. Tou­ko­kuun toi­se­na vii­kon­lop­pu­na läs­nä ovat mo­nen­lai­set tun­teet: ilo, suru, kii­tol­li­suus, kai­paus, tyy­ty­väi­syys ja tyy­ty­mi­nen.

Satu: "En ole enää kos­kaan yk­sin", ajat­te­lin on­nel­li­se­na ja tui­jo­tin sy­lis­sä­ni tu­hi­se­vaa vas­ta­syn­ty­nyt­tä. Yri­tin et­siä tä­män nu­pul­la ole­van pie­nen ih­mi­sen kas­voil­ta tut­tu­ja piir­tei­tä ja pää­dyin to­te­a­maan, et­tä hän näyt­tää enem­män isäl­tään kuin mi­nul­ta. Mi­nus­ta oli tul­lut äi­ti. Oli­sin osa su­ku­pol­vien ket­jua, joka jat­kui­si myös mi­nun jäl­kee­ni. Äi­tiys oli mi­nul­le luon­te­vaa en­si het­kis­tä läh­tien. Se syn­tyi yh­des­sä lap­sen kans­sa ja kas­voi mi­nus­sa yh­tä­ai­kai­ses­ti esi­koi­se­ni kans­sa.

Satu: Tu­lin ras­kaak­si pian uu­des­taan. Ras­kaus oli en­si vii­kois­ta läh­tien han­ka­la: lää­kä­rien sa­noin se oli vai­kea ris­ki­ras­kaus. Toi­nen lap­se­ni syn­tyi sai­raa­na pik­ku­kes­ko­se­na sin­ni­tel­ty­ään 10 viik­koa ve­det­tö­mäs­sä koh­dus­sa. Tun­sin ole­va­ni tuu­li­a­jol­la äi­tiy­des­sä­ni, it­ses­sä­ni. Kaik­ki se on­ni, jota olin tun­te­nut, hau­tau­tui huo­lien al­le, vaik­ka kaik­ki me­ni­kin ajan saa­tos­sa hy­vin. Muu­ta­man vuo­den jäl­keen sain kol­man­nen lap­se­ni. Kol­mas ras­kau­te­ni kor­ja­si mi­nus­sa kai­ken sen, mitä toi­nen ras­kaus oli ha­jot­ta­nut. Tie­sin, et­tä äi­tiys oli elä­mä­ni tär­kein ja suu­rin teh­tä­vä. Ih­me, joka mi­nul­le oli an­net­tu ko­et­ta­vak­si ja kas­vuk­si. Myö­hem­min lap­sia on syn­ty­nyt vie­lä kol­me li­sää. Koen, et­tä jo­kai­nen lap­si on syn­nyt­tä­nyt mi­nut ih­mi­se­nä uu­del­leen. Tu­len lo­pun ikä­ni kai­paa­maan vas­ta­syn­ty­neen pai­noa sy­dä­me­ni pääl­lä. Pien­ten ha­pa­roi­vien kä­sien kur­kot­te­lua, hil­jal­leen kas­va­van ja­lan te­pas­te­lua pal­jaal­la lat­ti­al­la.

Su­san­na: Lap­set­to­muu­den ko­ke­muk­sia on yh­tä mo­nen­lai­sia kuin on ko­ki­joi­ta­kin. Lap­set­to­muus voi ol­la bi­o­lo­gis­ta, so­si­aa­lis­ta tai se­kun­dää­ris­tä: Bi­o­lo­gi­nen lap­set­to­muus tu­lee usein äkil­li­se­nä jär­ky­tyk­se­nä esi­mer­kik­si sai­rau­den kaut­ta; so­si­aa­li­nen lap­set­to­muus taas vää­jää­mät­tä lä­hem­mäs hii­pi­vä­nä to­del­li­suu­te­na ajan ja mah­dol­li­suu­den kul­kies­sa ar­mot­to­mas­ti ohit­se, kun kump­pa­nia ei löy­dy­kään. Se­kun­dää­ri­nen lap­set­to­muus tar­koit­taa, et­tä on jo saa­nut lap­sia, mut­ta las­ten saa­mi­nen ei enää toi­veis­ta huo­li­mat­ta on­nis­tu. Suru lap­set­to­muu­des­ta on vai­kea ja­kaa, kos­ka sil­le ei ai­na ole sel­ke­ää al­kua, jos­kus se al­kaa pie­nes­tä ja voi kas­vaa mu­ser­ta­vak­si. Se ei usein­kaan ole me­ne­tys, jota muis­te­taan, ei­kä se ole su­rua, jo­hon ote­taan osaa. Se on mo­nes­ti yk­si­näis­tä ja eris­tä­vää ki­pua, oman tar­peel­li­suu­den ja mer­ki­tyk­sel­li­syy­den ky­see­na­lais­ta­mis­ta. Sii­hen voi liit­tyä val­ta­vas­ti epä­on­nis­tu­mi­sen ja hä­pe­än tun­net­ta mut­ta myös syyl­li­syyt­tä, jos tois­ten vau­vau­u­ti­set he­rät­tä­vät ilon si­jaan ka­teut­ta ja kat­ke­ruut­ta.

Lap­set­to­muu­den mu­ka­naan tuo­ma suru on pa­him­mil­laan ver­rat­ta­vis­sa lä­hei­sen kuo­le­man tuot­ta­maan su­ruun, ja sitä on vai­kea se­lit­tää ih­mi­sil­le, jot­ka ei­vät ole sitä ko­ke­neet. Omaan lap­set­to­maan tu­le­vai­suu­teen kat­so­mi­nen on jos­kus yh­tä pe­lot­ta­vaa ja ah­dis­ta­vaa kuin isä­ni avoi­meen ark­kuun kat­so­mi­nen kal­mis­tos­sa. Nä­ky­mä tun­tuu het­kit­täin ai­van sa­mal­ta: tus­kais­ta toi­vot­to­muut­ta, me­ne­tys­tä ja koko lop­pu­e­lä­män kes­tä­vä su­ru­työ.

Satu: Äi­tiy­te­ni on tänä vuon­na täy­si-ikäi­nen. Näi­hin vuo­siin on mah­tu­nut mo­nen­lai­sia vai­hei­ta per­he-elä­mäs­säm­me. Sa­mal­la olen al­ka­nut poh­tia oman äi­ti­ni elä­mää. Ar­vos­tuk­se­ni ja ih­me­tyk­se­ni omaa äi­ti­ä­ni koh­taan on nous­sut - kuin­ka hän on kaik­kien elä­män­vai­hei­den läpi jak­sa­nut us­koa ai­na vain pa­rem­paan tu­le­vai­suu­teen. En­nen kaik­kea hän on ai­na us­ko­nut ja luot­ta­nut mei­hin lap­siin­sa. Mu­ser­ta­vien vai­keuk­sien kes­kel­lä hän ei iki­nä ole luo­vut­ta­nut, vaan on luo­nut toi­von ja luo­pu­nut omas­ta osas­taan an­taak­seen meil­le tar­vit­se­mam­me. Äi­dil­lä oli myös vah­va us­ko mei­dän las­ten älyk­kyy­teen ja ky­kyyn op­pia. Tun­nen sy­vää kii­tol­li­suut­ta sii­tä, et­tä olen voi­nut am­men­taa oman äi­ti­ni esi­mer­kis­tä voi­mia omaan äi­tiy­tee­ni.

Su­san­na: Jos­kus mi­nus­ta tun­tuu, et­tä lap­set­to­muu­te­ni on vää­rin­kä­si­tys ja et­tä Ju­ma­la ereh­tyi koh­dal­la­ni. Olen ai­na olet­ta­nut tu­le­va­ni äi­dik­si, odot­ta­nut sen käy­vän to­teen. Olen ra­kas­ta­nut lap­sia ja saa­nut mui­den­kin lap­sis­ta val­ta­vas­ti iloa ja mer­ki­tys­tä. Näin va­paa elä­mä mah­dol­lis­tai­si seik­kai­lut, mut­ta minä en ole vä­him­mäs­sä­kään mää­rin seik­kai­li­ja. Pi­dän ko­to­na ole­mi­ses­ta ja en­nus­tet­ta­vuu­des­ta, en spon­taa­neis­ta hy­pyis­tä tun­te­mat­to­maan. Lap­set­to­mak­si jää­mi­nen on he­rät­tä­nyt häm­men­nys­tä ja epä­tie­toi­suut­ta: mil­lai­nen elä­mä näis­tä an­ne­tuis­ta pa­la­sis­ta on tar­koi­tus ra­ken­taa?

Lap­set­to­muus ei kui­ten­kaan ole pel­käs­tään vail­li­nai­suut­ta ja me­ne­tet­tyä iloa. Lap­set­to­muus on va­paut­ta ja vai­vat­to­muut­ta, se on kes­key­tyk­set­tö­miä yö­u­nia ja mah­dol­li­suus tut­kail­la, mil­lais­ta ar­kea ja juh­laa to­del­la ha­lu­aa elää. Lap­set­to­ma­na ei tar­vit­se jat­ku­vas­ti lait­taa mui­den tar­pei­ta omien edel­le, ais­ti­kuor­man sää­te­ly on suh­teel­li­sen help­poa ja ko­ti­töi­tä on hy­vin mal­til­li­nen mää­rä. Lap­set­to­muus tuo mu­ka­naan val­ta­van hy­viä puo­lia, ja tun­nen niis­tä usein vil­pi­tön­tä iloa ja kii­tol­li­suut­ta.

Satu: Äi­tien­päi­vän lä­hes­ty­es­sä huo­maan ajat­te­le­va­ni yhä use­am­min myös hei­tä, jot­ka kul­ke­vat rin­nal­lam­me nä­ky­mät­tö­miä pol­ku­ja pit­kin. Äi­tiy­den ilo ja lap­set­to­muu­den kipu elä­vät sa­mas­sa maa­il­mas­sa, jos­kus jopa sa­man ih­mi­sen si­säl­lä. Olen op­pi­nut, et­tei äi­tiy­den ko­ke­mus tee mi­nus­ta yh­tään täy­dem­pää ei­kä lap­set­to­muus tee toi­ses­ta va­ja­vais­ta. Mei­dän ta­ri­nam­me ovat vain eri­lai­sia. Kun kat­son si­sa­rus­ta­ni, näen hä­nes­sä sa­man rak­kau­den, lem­pey­den ja vii­sau­den, jot­ka te­ke­vät äi­dis­tä äi­din – vaik­ka elä­mä ei ole­kaan an­ta­nut hä­nel­le las­ta sy­liin as­ti. Tänä vii­kon­lop­pu­na ha­lu­an py­säh­tyä mo­lem­pien päi­vien ää­rel­le: kiit­tä­mään omas­ta äi­tiy­des­tä­ni, äi­dis­tä­ni ja kun­ni­oit­ta­maan nii­tä, joi­den äi­tiy­den kai­puu on jää­nyt vas­taa­mat­ta. Rak­kaus ei mit­taa it­se­ään syn­ty­neis­sä lap­sis­sa, vaan sii­nä, mi­ten me kan­nam­me toi­si­am­me.