Vir­pi Ka­ris­to

Tänä ke­sä­nä tu­lim­me Su­vi­seu­roi­hin jo maa­nan­tai­na vas­tuu­teh­tä­vien vuok­si. Tul­les­sam­me ti­mo­teit, oh­dak­keet ja vuo­hen­put­ket, nur­mi­röl­lit, hei­nä­täh­ti­möt ja suo­la­hei­nät kas­voi­vat pit­ki­nä hei­nik­koi­sil­la alu­eil­la. Puu­ha­ke tuok­sui ja hoh­ti puh­taut­taan. Su­vi­seu­ro­jen lop­pu­es­sa va­jaan vii­kon ku­lut­tua sii­hen on tart­tu­nut ai­van toi­sen­lai­nen väri ja tuok­su.

Virpi Karisto

Su­vi­seu­roi­hin kuu­luu erot­ta­mat­to­ma­na nä­ky­nä puu­hak­keel­la leik­ki­vät lap­set. Vain mie­li­ku­vi­tus on ra­ja­na sii­nä, mitä kaik­kea hak­kees­ta voi saa­da ai­kaan. Puun pa­la­set voi­vat ol­la au­to­ja, uk­ke­lei­ta, ra­ket­te­ja, niis­tä voi ra­ken­taa tor­ne­ja, ta­lo­ja, lin­no­ja, ai­van mitä vain. Ja niil­lä voi hei­tel­lä ka­ve­ria, tark­kuut­ta, tai ihan vain pel­maut­taa ryö­pyn il­maan – mit­kä puu­has­te­lun muo­dot ei­vät tie­ten­kään ole suo­ta­via.

Ky­syin taan­noin Fa­ce­boo­kin Juh­la­port­ti-ryh­mäs­sä, min­kä­lai­sia puu­hak­kei­ta muut van­hem­mat ovat kek­si­neet lap­sil­leen, et­tä nämä py­sy­vät hil­jaa seu­ra­pen­kis­sä koko pu­heen ajan. Piir­tä­mi­nen vai­kut­ti ky­se­lyy­ni vas­tan­nei­den pa­ris­sa ole­van suo­sit­tua. Niin se on ol­lut mei­dän­kin per­hees­sä. Sii­nä on mon­ta­kin hy­vää puol­ta: se on hil­jais­ta, se ke­hit­tää hie­no­mo­to­riik­kaa ja kes­kit­ty­mis­ky­kyä, sa­mal­la voi kuun­nel­la, ma­te­ri­aa­li on edul­lis­ta.

Jos seu­ra­kas­sis­ta löy­tyy vir­si­kir­ja, lap­sel­le voi kir­joit­taa pa­pe­ril­le nu­me­roi­ta, joi­ta tämä sit­ten et­sii vir­si­kir­jas­ta. Sii­nä sa­mal­la op­pii nu­me­roi­ta ja nii­den jär­jes­tys­tä ja jär­jes­tel­mäl­li­syyt­tä. Oman haas­teen­sa leik­kiin tuo se, et­tä moni nu­me­ro löy­tyy sekä Sii­o­nin Lau­lu­jen et­tä vir­si­kir­jan puo­lel­ta. Li­säk­si pie­nem­mät nu­me­rot saat­ta­vat löy­tyä isom­pien si­säl­tä.

Yk­si suo­sik­ki­ni oli mum­mo­ni opet­ta­ma tai­ka­temp­pu, lap­sen rys­ty­sien nap­saut­ta­mi­nen. Sii­nä ai­kui­nen ot­taa lap­sen kä­den sor­met omaan kä­teen­sä si­ten, et­tä mo­lem­pien käm­men­se­lät ovat ylös­päin. Toi­sen kä­den sor­mel­la ai­kui­nen pai­naa ke­vy­es­ti vuo­ron pe­rään lap­sen rys­ty­siä, ja sa­mal­la nap­saut­taa pii­los­sa lap­sen sor­mia pi­te­le­vän kä­den kyn­siä niin, et­tä kuu­luu pie­ni nip­sah­dus. Sii­nä riit­tää pie­nel­lä ih­met­te­le­mis­tä, kun ei mi­ten­kään saa it­se on­nis­tu­maan tuo­ta temp­pua. Täl­lä tai­ka­tem­pul­la häm­mäs­ty­tän ny­ky­ään lap­sen­lap­si­a­ni.

Kar­kin an­ta­mi­nen lap­sel­le toi­mii jois­sa­kin per­heis­sä rau­hoit­ta­vas­ti – var­sin­kin, jos al­le on muis­tet­tu syö­dä läm­min ruo­ka. Mi­nun on help­po ku­vi­tel­la, et­tä kai­kis­sa per­heis­sä so­ke­ri­sen her­kun vai­ku­tus ei ole sa­man­kal­tai­nen, saat­taa­pa sil­lä ol­la jopa kier­rok­sia nos­tat­ta­va vai­ku­tus. Joku muis­te­li, et­tä ‘ken­gän­nau­ha­la­kun’ roik­ku­mi­nen suu­pie­les­tä ja puu­hak­keen kans­sa leik­ki­mi­nen kuu­lu­vat erot­ta­mat­to­mas­ti yh­teen ja sii­hen, kun is­tu­taan isos­sa tel­tas­sa pu­hei­ta kuun­te­le­mas­sa tai lau­la­mas­sa. Voin sie­lu­ni sil­min näh­dä ne har­maan eri sä­vyt, jot­ka rai­doit­ta­vat leik­ki­vien las­ten kas­vo­ja, kä­siä ja vaat­tei­ta.

Klem­ma­rit, avai­met ja muut äi­din kä­si­lau­kus­ta löy­ty­vät pik­ku­ta­va­rat voi­vat viih­dyt­tää las­ta pit­kään. Oman taa­pe­ro­ni viih­ty­mi­nen äi­din kä­si­lau­kun si­säl­lön pa­ris­sa lop­pui ly­hy­een, kun hän löy­si kas­sin uu­me­nis­ta in­tii­mi­hy­gie­ni­aan liit­ty­viä ka­pis­tuk­sia, joi­den käyt­tö­tar­koi­tus­ta hän sii­nä etu­pen­kis­sä is­tu­es­sam­me al­koi suu­reen ää­neen ih­me­tel­lä.

Jos­kus otin seu­roi­hin mu­kaan ku­va­kir­jo­ja, mut­ta ai­ka no­pe­as­ti ha­vait­sin nii­den vain vai­keut­ta­van pu­hee­seen kes­kit­ty­mis­tä. Ja jos vie­lä kir­jan kat­se­li­ja oli juu­ri pu­hu­maan opet­te­le­va lap­su­kai­nen, joka in­nois­saan esit­te­li kaik­ki tun­te­man­sa eläi­met ko­vaan ää­neen “Leh­mä, AM­MUU, lam­mat MÄÄÄ, tika LÖH LÖH”, ei vie­rus­ka­ve­rei­den­kaan kuun­te­le­mi­ses­ta tah­to­nut tul­la yh­tään mi­tään. Au­tot ja muut pä­ris­te­le­mään ins­pi­roi­vat le­lut sai­vat myös jää­dä ko­tiin muu­ta­man epä­on­ni­sen ko­kei­lun jäl­keen.

Seu­rois­sa on ai­kaa pi­tää lap­sia rau­has­sa sy­lis­sä toi­sin kuin mo­nes­ti ko­to­na ar­ki­tou­huis­sa. Omat lap­se­ni ovat isän­sä pe­ru­ja sitä mal­lia, joka ei mil­loin­kaan saa tar­peek­seen rap­su­tuk­sis­ta, si­li­tyk­sis­tä ja hie­ron­nas­ta. Nii­tä on ol­lut hyvä har­joit­taa seu­ra­pen­kis­sä sy­li­tel­les­sä. Ku­vi­oi­den piir­tä­mi­nen sel­kään sor­mel­la ja nii­den ar­vuut­te­le­mi­nen ovat ol­leet myös va­ki­o­puu­ha­ket­ta.

Tun­nis­tan per­he­pii­ris­sä­ni sel­lai­sen­kin oi­reen, et­tä kun joku vai­kea tai työ­läs teh­tä­vä odot­taa te­ki­jään­sä, te­ki­jä kek­sii jos jon­kin sor­tin puu­ha­ket­ta vält­ty­äk­seen tart­tu­mas­ta toi­meen.

Nyt is­tun ison tel­tan vä­lit­tö­mäs­sä lä­hei­syy­des­sä Ke­sä­seu­ra­ra­di­on toi­mi­tuk­ses­sa kir­joit­ta­mas­sa. Pu­heen­so­ri­naa ja -kal­ka­tus­ta kuu­luu eri puo­lil­ta, ih­mi­set hyö­ri­vät ja hää­ri­vät hom­mis­saan. Ke­nel­lä­kään ei ole ai­kaa puu­hak­keil­le, vaan kaik­ki ovat to­si­toi­mis­sa. Jän­ni­tys tii­vis­tyy. Ke­sä­seu­ra­ra­di­on lä­he­tys al­kaa ai­van koh­ta. Sen kun­ni­ak­si juom­me kak­ku­kah­vit.

Kaik­kien Ke­sä­seu­ra­ra­di­on oh­jel­mien ja lä­he­tyk­sen pa­ris­sa työs­ken­te­le­vien toi­ve ja ru­kous on, et­tä Ju­ma­lan Sana sai­si kos­ket­taa, loh­dut­taa ja pa­ran­taa kuu­li­joi­ta.