Pek­ka Pel­to­mä­ki

Ju­ma­la il­moit­taa it­sen­sä Isä­nä, Poi­ka­na ja Py­hä­nä Hen­ke­nä, mut­ta py­syy sil­ti ih­mi­sel­le sa­lai­suu­te­na.

Sun­nun­tai­na vie­täm­me Py­hän Kol­mi­nai­suu­den päi­vää. Ju­ma­la on yk­si, mut­ta hän il­moit­taa it­sen­sä Isä­nä, Poi­ka­na ja Py­hä­nä Hen­ke­nä. Hän vai­kut­taa Luo­ja­na, Lu­nas­ta­ja­na ja Py­hit­tä­jä­nä. Ih­mi­si­nä voim­me vain aa­vis­tel­la hä­nen ole­mus­taan. Ju­ma­la on Kaik­ki­val­ti­as, ian­kaik­ki­nen, van­hurs­kas, pyhä, ar­mol­li­nen ja ra­kas­ta­va Isä. Hä­nel­lä ei ole al­kua ei­kä syn­ty­mä­päi­vää. Hän ei kuo­le, vaan elää ai­na ja on muut­tu­ma­ton val­ta­suu­ruu­des­saan ja voi­mas­saan. Ju­ma­la on kor­kein auk­to­ri­teet­ti ja on ih­mi­syy­den sekä ruu­miil­li­suu­den ylä­puo­lel­la. Hän ei ole myös­kään si­dot­tu ai­kaan, vaan on ajan­kin Her­ra. Ju­ma­la jää meil­le sa­lai­suu­dek­si: ”Ju­ma­laa ei ku­kaan ole kos­kaan näh­nyt” (1. Joh. 4:12).

Py­hän Hen­gen he­del­miä

Päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Jo­han­nes ker­too Jee­suk­sen ver­tauk­ses­ta: Ju­ma­la on vii­ni­tar­hu­ri, Kris­tus it­se on vii­ni­puu ja ok­sat ope­tus­lap­sia. Vii­ni­puu tai pa­rem­min­kin vii­ni­köyn­nök­sen run­ko on vä­hä­pä­töi­nen, mut­ta an­taa elä­män köyn­nök­sen ok­sil­le. Kris­tuk­sel­la ei ol­lut muo­toa, joka oli­si kel­van­nut ih­mi­sil­le. ”Hän kas­voi Her­ran edes­sä kuin vä­häi­nen ver­so, kuin vesa kui­vas­ta maas­ta. Ei hä­nel­lä ol­lut vart­ta, ei kau­neut­ta, jota oli­sim­me ihail­len kat­sel­leet, ei hah­moa, jo­hon oli­sim­me miel­ty­neet.” (Jes. 53:2.)

Ok­sat ovat Ju­ma­lan lap­sia, joi­ta Isä hoi­taa seu­ra­kun­nas­saan puh­dis­ta­mal­la hei­tä lii­ois­ta ver­sois­ta, jot­ta he tuot­tai­si­vat enem­män he­del­mää. Vii­ni­puun ok­sien kan­ta­mil­la he­del­mil­lä tar­koi­te­taan Py­hän Hen­gen he­del­miä, joi­ta ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä (Gal. 5:22–23). Ne ei­vät kui­ten­kaan muo­dos­tu ih­mi­sel­le an­si­ok­si.

Elä­vän läh­teen ää­rel­lä

Ir­ron­nut ok­sa ku­vaa luo­pu­mis­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­ta. Puu­tar­hu­ri pois­taa kui­vu­neet ok­sat ja heit­tää ne pois pol­tet­ta­vik­si. Näin syn­tien vuok­si kat­ke­aa yh­teys elä­vään us­koon. ”Kat­so, kuin­ka Ju­ma­la on sekä lem­peä et­tä an­ka­ra. Lan­gen­nei­ta koh­taan hän on an­ka­ra, si­nua koh­taan lem­peä, jos py­syt kiin­ni hä­nen hy­vyy­des­sään; muu­ten si­nut­kin lei­ka­taan pois.” (Room. 11:22.)

Kun on ar­mos­ta kiin­ni­tet­ty Kris­tuk­sen ruu­mii­seen, sil­loin saa ol­la elä­vän läh­teen ää­rel­lä. ”Jos te py­syt­te mi­nus­sa ja mi­nun sa­na­ni py­sy­vät teis­sä, voit­te pyy­tää mitä iki­nä ha­lu­at­te, ja te saat­te sen” (Joh. 15:7). Vir­res­sä sa­no­taan kau­niis­ti: ”Py­sy­kääm­me vii­ni­puus­sa toi­si­am­me lä­hel­lä. Her­ra Jee­sus omi­an­sa ei voi kos­kaan hyl­jä­tä.” (VK. 180:7.)

Ju­ma­la ra­kas­taa syn­tis­tä ih­mis­tä

Kol­miyh­tei­sen Ju­ma­lan rak­kaus syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan on suu­ri. Hän ar­mah­ti syn­ti­set ja ran­kai­si hei­dän si­jas­ta syy­tön­tä Poi­kaan­sa. Li­säk­si Ju­ma­la an­toi ar­mah­de­tuil­leen Py­hän Hen­ken­sä, jon­ka voi­mal­la ju­lis­te­tus­sa evan­ke­liu­mis­sa on van­hurs­kau­den voi­ma (Room. 1:16–17).

Jee­sus ra­kas­taa myös hei­tä, jot­ka ei­vät ole vie­lä kiin­ni­tet­tyi­nä elä­män puu­hun. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kuu­lu­te­taan kut­sua ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. Tätä mit­taa­ma­ton­ta rak­kaut­ta Ju­ma­lan lap­set ja­ka­vat toi­sil­leen ja kai­kil­le niil­le, jot­ka ha­lu­a­vat omis­taa evan­ke­liu­min ilo­sa­no­man. Evan­ke­liu­min us­ko­ja lii­te­tään Kris­tuk­sen yh­tey­teen. Lii­tet­ty ok­sa saa elä­män ra­vin­toa ja tuot­taa jäl­leen hy­viä he­del­miä. ”Py­sy­kää mi­nus­sa, niin minä py­syn teis­sä” (Joh. 15:4).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh.15:1–10

Raa­mat­tu 1992: Minä olen tosi vii­ni­puu, ja Isä­ni on vii­ni­tar­hu­ri. Hän leik­kaa mi­nus­ta pois jo­kai­sen ok­san, joka ei tuo­ta he­del­mää, mut­ta jo­kai­sen he­del­mää tuot­ta­van ok­san hän puh­dis­taa lii­ois­ta ver­sois­ta, jot­ta se tuot­tai­si he­del­mää en­tis­tä enem­män. Te olet­te jo puh­taat, sil­lä se sana, jon­ka olen teil­le pu­hu­nut, on puh­dis­ta­nut tei­dät. Py­sy­kää mi­nus­sa, niin minä py­syn teis­sä. Ei­hän ok­sa pys­ty tuot­ta­maan he­del­mää, el­lei se pysy puus­sa, ja sa­moin et­te pys­ty te­kään, el­let­te pysy mi­nus­sa. Minä olen vii­ni­puu, te olet­te ok­sat. Se, joka py­syy mi­nus­sa ja jos­sa minä py­syn, tuot­taa pal­jon he­del­mää. Il­man mi­nua te et­te saa ai­kaan mi­tään. Joka ei pysy mi­nus­sa, on kuin ir­ron­nut ok­sa: se hei­te­tään pois, ja se kui­vuu. Kui­vat ok­sat ke­rä­tään ja vis­ka­taan tu­leen, ja ne pa­la­vat po­rok­si. Jos te py­syt­te mi­nus­sa ja mi­nun sa­na­ni py­sy­vät teis­sä, voit­te pyy­tää mitä iki­nä ha­lu­at­te, ja te saat­te sen. Sii­nä mi­nun Isä­ni kirk­kaus tu­lee jul­ki, et­tä te tuo­tat­te run­saas­ti he­del­mää ja niin osoi­tat­te ole­van­ne ope­tus­lap­si­a­ni. Niin kuin Isä on ra­kas­ta­nut mi­nua, niin olen minä ra­kas­ta­nut tei­tä. Py­sy­kää mi­nun rak­kau­des­sa­ni. Jos nou­da­tat­te käs­ky­jä­ni, te py­syt­te mi­nun rak­kau­des­sa­ni, niin kuin minä olen nou­dat­ta­nut Isä­ni käs­ky­jä ja py­syn hä­nen rak­kau­des­saan.

Bib­lia: Minä olen to­ti­nen vii­ni­puu, ja mi­nun Isä­ni on pel­to­mies: Jo­kai­sen ok­san mi­nus­sa, joka ei kan­na he­del­mää, hän kar­sii pois, ja jo­kai­sen, joka he­del­män kan­taa, hän puh­dis­taa, et­tä se kan­tais run­saam­man he­del­män. Te olet­te nyt puh­taat, sen sa­nan täh­den, jon­ka minä teil­le pu­huin. Py­sy­käät te mi­nus­sa, ja minä teis­sä. Niin­kuin ei ok­sa tai­da it­ses­tän­sä he­del­mää kan­taa, el­lei hän vii­na­puus­sa kiin­ni ole, niin et­te te­kään, jol­let­te mi­nus­sa pysy. Minä olen vii­na­puu, te olet­te ok­sat: joka mi­nus­sa py­syy ja minä hä­nes­sä, hän kan­taa pal­jon he­del­mää; sil­lä il­man mi­nua et­te voi mi­tään teh­dä. Jos ei joku mi­nus­sa pysy, se hei­te­tään ulos niin­kuin ok­sa, ja kui­vet­tuu, ja ne si­do­taan ko­koon, ja hei­te­tään tu­leen, ja pa­la­vat. Jos te mi­nus­sa py­syt­te ja mi­nun sa­na­ni py­sy­vät teis­sä, mit­kä ikä­nä te tah­dot­te, niin ano­kaat, ja te saat­te. Sii­nä mi­nun Isä­ni kun­ni­oi­te­taan, et­tä te pal­jon he­del­mää kan­tai­sit­te, ja tu­let­te mi­nun ope­tus­lap­sik­se­ni. Niin­kuin Isä ra­kas­ti mi­nua, niin minä myös ra­kas­tin tei­tä: ky­sy­käät mi­nun rak­kau­des­sa­ni. Jos te mi­nun käs­ky­ni pi­dät­te, niin te py­syt­te mi­nun rak­kau­des­sa­ni, niin­kuin minä pi­dän Isä­ni käs­kyn ja py­syn hä­nen rak­kau­des­san­sa.