Jumalan lapsi loistaa Kristuksen kirkkautta

Syk­syn pi­meim­pä­nä ai­ka­na juu­ri en­nen lu­men tu­loa mie­lee­ni nou­see usein muis­tot omal­ta va­rus­mie­sa­jal­ta: läm­pi­mät muis­tot us­ko­vai­sis­ta va­rus­mies­to­ve­reis­ta, joi­den kans­sa saim­me pal­ve­lus­tam­me suo­rit­taa. Oli tur­val­lis­ta, kun oli saat­to­mie­hiä lä­hel­lä.

Toivo on elämämme ankkuri

Näin jou­lun ai­kaan lap­set esit­tä­vät lah­ja­toi­vei­ta. Saam­me ja lä­he­täm­me jou­lu­kort­te­ja ja toi­vo­tam­me hy­vää jou­lua.

Jumala lupaa omilleen rauhan

”Kyl­lä ky­syin, jo kol­man­nen ker­ran, et­kä kuul­lut”, vai­mo­ni vas­ta­si hiu­kan jo tur­hau­tu­neen oloi­ses­ti.

Maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan sallimatta

It­se­näi­syys­päi­vän kyn­nyk­sel­lä saat­taa mie­leen hii­piä pel­ko maa­il­mas­sa val­lit­se­van epä­va­kaan ti­lan­teen vuok­si. Saam­me­ko naut­tia rak­kaas­sa isän­maas­sam­me edel­leen pit­kään jat­ku­nut­ta rau­han ai­kaa?

Jumala on läsnä hädässä

Kär­si­vän lap­se­ni vuo­teen ää­rel­lä sy­dä­me­ni it­kee. Mik­si tämä ta­pah­tuu ja mitä täs­tä seu­raa? Raa­mat­tu osoit­taa, et­tä kun Ju­ma­la pu­huu, ih­mi­nen on hil­jaa. To­del­la­kin, lää­kä­ri­kin on toi­si­naan hil­jaa, sil­lä nä­ky­vän sai­rau­den syy­tä ei ai­na löy­dy. Ih­mi­nen on pie­ni ja avu­ton kär­si­myk­sen koh­da­tes­sa. Ju­ma­la on suu­ri, kai­ken ylä­puo­lel­la.

Kukaan ei ole syytön Jumalan edessä

Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nuk­sen mu­kaan Daa­vid kir­joit­ti tuo­mi­o­sun­nun­tain psal­min 143 poi­kan­sa Ab­sa­lo­min ka­pi­na­y­ri­tyk­sen ai­kaan. Vaik­ka psal­min lo­pul­li­nen kir­joi­tus­syy jää ar­voi­tuk­sek­si, sen sa­no­maan on help­po sa­mais­tua.

Turvasi on ikiaikojen Jumala

Mökil­lä, kau­ka­na kau­pun­gin va­lois­ta, olem­me las­tem­me kans­sa ih­me­tel­leet täh­ti­tai­vas­ta: Kuin­ka val­ta­va on täh­tien mää­rä! Kuin­ka kau­ka­na ne ovat­kaan!

Palatkaa takaisin

Olet­ko kos­kaan va­el­luk­sel­la­si läh­te­nyt seu­raa­maan po­ron pol­ku­ja? Nii­tä­hän La­pis­sa riit­tää. Ne al­ka­vat jos­ta­kin kan­kaan lai­das­ta, tun­tu­vat aluk­si hy­väl­tä kul­kea ja nii­den suun­ta­kin on mie­lei­nen. Pian nuo po­lut kui­ten­kin hii­pu­vat pie­nik­si ja päät­ty­vät suon lai­taan ja suun­ta­kin oli lo­pul­ta vää­rä.

Iloa voi ammentaa evankeliumin lähteestä

Ylä­kou­lui­käi­nen poi­ka opet­ti per­heem­me il­ta­pa­la­pöy­däs­sä, mik­si pui­den leh­det kel­las­tu­vat ja pu­ner­tu­vat, ja lo­pul­ta pu­to­a­vat maa­han ja maa­tu­vat. Puut ke­rää­vät leh­ti­vih­re­än run­koon­sa, jot­ta niil­lä on voi­maa puh­je­ta eloon ja kas­vuun va­lon ja läm­mön taas koit­ta­es­sa ke­vääl­lä.

Pidetään uskon asioita esillä

”Isä, on­ko nuo nii­tä Jee­sus-hir­siä?”, ky­syi esi­koi­sem­me noin kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten tar­koit­ta­en kat­to­ris­ti­koi­ta. Lap­si oli pääs­syt mu­kaan työ­pai­kal­le­ni hir­si­te­ol­li­suu­den pa­ris­sa. Hän viit­ta­si Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­maan.