Lori Lou­ku­sa

Nyt kun hen­gel­li­nen ja­kau­tu­mi­nen on vie­nyt ih­mi­siä pois Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta, huo­maan poh­ti­va­ni, mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä niin mo­net me­ni­vät har­haan. Sy­dä­me­ni it­kee nii­den koh­ta­loa, jot­ka va­lit­si­vat uu­den po­lun, mo­net heis­tä lä­hei­siä ja rak­kai­ta ys­tä­viä. Toi­saal­ta ih­met­te­len, mi­ten Ju­ma­la on­kaan an­ta­nut ar­mon kal­tai­sel­le­ni syn­ti­sel­le, joka ym­mär­tää niin vä­hän, ja on sal­li­nut mi­nun py­syä kai­dal­la tai­vaan tiel­lä. Tun­nen suur­ta su­rua ja mur­het­ta ja toi­saal­ta kä­sit­tä­mä­tön­tä us­ko­mi­sen iloa mel­kein­pä yh­tä ai­kaa.

Näi­nä ai­koi­na olen myös muis­tel­lut 50 vuo­den ta­kai­sia ta­pah­tu­mia, jol­loin edel­li­nen eri­seu­ra läh­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Olin sil­loin vas­ta tei­ni-ikäi­nen. Sii­hen saak­ka per­hee­ni oli käy­nyt seu­rois­sa ja raa­mat­tu­luo­kas­sa ko­ti­seu­ra­kun­nas­sam­me. Ta­pa­sim­me usein us­ko­vai­sia joko meil­lä tai hei­dän ko­deis­saan. Ajat oli­vat kui­ten­kin vai­ke­at. Hem­peys oli hii­pi­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ja tart­tu­nut seu­ra­kun­tam­me yk­sit­täi­siin jä­se­niin ja per­hei­siin. Se tart­tui myös mi­nun per­hee­see­ni ja mi­nuun it­see­ni­kin. Kä­vin seu­rois­sa ja mi­nul­la oli hy­viä us­ko­vai­sia ys­tä­viä, mut­ta sa­maan ai­kaan kuun­te­lin ke­vyt­tä mu­siik­kia ja kiin­nos­tuin kil­paur­hei­lus­ta. En pan­nut syn­tiä pois.

Kun Ju­ma­la puh­dis­ti seu­ra­kun­taan­sa, ne jot­ka ei­vät us­ko­neet ta­val­lam­me jäi­vät eri­seu­raan. Olin 15-vuo­ti­as. Yk­si ra­kas ys­tä­vä­ni ja hä­nen per­heen­sä jät­ti­vät seu­ra­kun­tam­me. Ys­tä­vä vain hä­vi­si äk­kiä elä­mäs­tä­ni il­man et­tä eh­din edes hy­väs­tel­lä hän­tä. Sie­lun­vi­hol­li­nen oli hou­kut­te­le­mas­sa mi­nun­kin van­hem­pi­a­ni vää­räl­le tiel­le, mut­ta muis­tan, kuin­ka äi­ti­ni ky­syi neu­voa mo­nil­ta ih­mi­sil­tä – hän ha­lu­si tie­tää mikä oli oi­kein. Ju­ma­la vas­ta­si to­tuu­del­la ja sal­li van­hem­pie­ni py­syä val­ta­kun­nas­saan.

Vuo­sien var­rel­la olen use­as­ti ih­me­tel­lyt, mik­si Ju­ma­la sääs­ti mi­nut. En sil­loin vie­lä ym­mär­tä­nyt, mitä oli ta­pah­tu­mas­sa, ja oli­sin ai­van hel­pos­ti voi­nut ek­syä vää­räl­le tiel­le. Us­kon kui­ten­kin, et­tä Ju­ma­la näki sy­dä­mee­ni. Vaik­ka mi­nul­la oli vai­ke­aa, ha­lu­sin ol­la us­ko­vai­nen ja pääs­tä ker­ran tai­vaa­seen. Hän oli kär­si­väl­li­nen kans­sa­ni ja opet­ti mi­nul­le, kuin­ka kal­lis­ta on pys­tyä pa­ne­maan syn­ti pois ja us­koa evan­ke­liu­mi. Hän siu­na­si mi­nua rak­kaal­la us­ko­vai­sel­la ys­tä­väl­lä, joka on ys­tä­vä­ni vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Vain kak­si vuot­ta eri­seu­ran jäl­keen kä­vin ys­tä­vie­ni kans­sa län­si­ran­ni­kol­la ja ta­pa­sin mie­he­ni, jos­ta tuli lä­hei­sin saat­to­mie­he­ni us­kon tiel­lä.

Ru­koi­lem­me nii­den puo­les­ta, jot­ka nyt läh­ti­vät, ja myös nii­den puo­les­ta, jot­ka te­ke­vät vie­lä mat­kaa us­ko­vais­ten mu­ka­na vas­ta­ha­koi­sel­la mie­lel­lä. Jot­kut saat­ta­vat aja­tel­la, et­tä täs­sä on vain kak­si ryh­mää, joi­den vä­lil­lä on pie­niä ero­ja, tai et­tä hen­ki­lö­ke­mi­at ei­vät koh­taa. He sa­no­vat, et­tä jos nämä ris­ti­rii­dat hoi­det­tai­siin, kaik­ki sel­vi­äi­si. Se ei ole tot­ta, mut­ta vi­hol­li­nen on ku­to­nut niin hie­non ver­kon, et­tä se saa asi­at näyt­tä­mään sil­tä. Noi­den kah­den ryh­män vä­li­nen ero on it­se asi­as­sa suun­nat­to­man suu­ri. Se on sama kuin ero va­lon ja pi­mey­den vä­lil­lä, ero ikui­sen ka­do­tuk­sen ja ian­kaik­ki­sen tai­vaan ilon vä­lil­lä. Ih­mi­nen, jol­la on vää­rä hen­ki, ei voi sa­ma­nai­kai­ses­ti omis­taa Ju­ma­lan to­del­lis­ta py­hää hen­keä, joka joh­taa, opas­taa ja yh­dis­tää. Eri­seu­ra on va­ka­va ja su­rul­li­nen asia. Suu­rin osa niis­tä, jot­ka me­ni­vät 1970-lu­vul­la eri­seu­raan, ovat edel­leen siel­lä. Sin­ne ovat jää­neet useim­mat hei­dän jäl­ke­läi­sis­tään­kin. Vain muu­ta­mat on Ju­ma­la kut­su­nut ta­kai­sin.

Tie­däm­me, et­tä Ju­ma­la yk­sin an­taa us­kon. Hän an­taa ym­mär­ryk­sen tah­ton­sa mu­kaan. Hän an­taa elä­män ja tai­vas­toi­von. Ru­koi­len, et­tä Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mi ja hä­nen elä­vä seu­ra­kun­tan­sa py­syi­si­vät ai­na rak­kai­na mi­nul­le. Ru­koi­len myös, et­tä hän vie­lä kut­sui­si ek­sy­nei­tä ta­kai­sin val­ta­kun­taan­sa. Ju­ma­la tun­tee ih­mis­ten sy­dä­met ja voi ava­ta so­ke­at sil­mät nä­ke­mään. Kaik­ki on hä­nen kä­des­sään.

Teks­ti on jul­kais­tu Voi­ce of Zi­o­nin ko­lum­ni­na maa­lis­kuus­sa 2023.