Ant­ti Ul­jas

Olen kas­va­nut per­hees­sä, jos­sa on vah­va kä­sil­lä te­ke­mi­sen kult­tuu­ri. Äi­ti­ni om­pe­li meil­le vaat­tei­ta ja kor­ja­si rik­ki­näi­siä. Per­heen kas­va­es­sa nuo­rem­mat si­sa­ruk­set ei­vät enää saa­neet äi­din te­ke­miä vaat­tei­ta yh­tä pal­jon, kun ai­kaa ku­lui ar­jen pyö­rit­tä­mi­seen. Äi­din lei­po­muk­sis­ta lap­suus­vuo­sil­ta­ni muis­tan eri­tyi­ses­ti La­pin oh­ra­ries­kat. Re­sep­ti on kul­ke­nut su­vus­sa: ries­ko­jen lei­po­mi­sen lei­vi­nuu­nis­sa hä­nel­le opet­ti hä­nen äi­tin­sä van­hem­pi sis­ko, ai­van kä­des­tä pi­tä­en. Muis­tan, kuin­ka pie­ne­nä oli mah­ta­vaa huo­ma­ta tal­vel­la ko­tiin tul­les­sa lei­vi­nuu­nin ole­van pais­to­läm­pi­mä­nä. Se tie­si usein tuo­ret­ta ries­kaa, ja sitä syö­tiin läm­pi­män uu­nin kyl­keen no­jail­len, nau­tis­kel­len. Jou­luk­si ries­ko­ja lei­vot­tiin pak­ka­seen, ja graa­vi­lo­hen kans­sa ne oli­vat yk­si jou­lu­pöy­dän suu­ris­ta her­kuis­ta. Jo­na­kin päi­vä­nä äi­ti saa vie­lä opet­taa mi­nul­le­kin tä­män tai­don.

Isä teki ja te­kee yhä mitä eri­lai­sem­pia pro­jek­te­ja. Au­to­tal­lis­sa on syn­ty­nyt kak­si­kin puu­ri­ma-ka­noot­tia, vaap­pu­ja, puuk­ko­ja, lu­mi­ken­kiä ja mo­nen­lai­sia mui­ta kä­si­töi­tä. Rip­pi­kou­luun en­si ke­sä­nä me­ne­vä tyt­tä­rem­me esit­ti aras­tel­len toi­veen pa­pan te­ke­mäs­tä puu­kos­ta rip­pi­lah­jak­si. Hie­man eri­lai­nen lah­ja­toi­ve, mut­ta on­han nei­dil­lä jo tuo­reeh­ko met­säs­tys­kort­ti­kin tas­kus­saan. Enem­män us­kon kui­ten­kin kyse ole­van ar­vos­tuk­ses­ta pa­pan kä­si­työ­tä koh­taan. Lap­set tie­tä­vät, mitä puu­kon te­ke­mi­nen on vaa­ti­nut ja myös sen, et­tä hen­ki­lö­koh­tai­sem­paa lah­jaa on vai­kea kek­siä. Usein he ovat­kin pääs­seet pa­pan mu­kaan au­to­tal­liin värk­kää­mään jää­kaap­pi­mag­neet­te­ja, nah­kai­sia kir­jan­merk­ke­jä tai avai­men­pe­riä, mitä mil­loin­kin.

Nau­tin it­se­kin kä­sil­lä te­ke­mi­ses­tä. Ken­ties en ole ai­van lah­ja­ton sil­lä sa­ral­la. Uu­teen ko­tiim­me tein it­se por­taat, kun piti saa­da kus­tan­nus­sääs­tö­jä. Hyvä ys­tä­vä­ni suun­nit­te­li por­taat, sil­lä hä­nel­lä on työs­sään käy­tös­sä sii­hen so­vel­tu­va oh­jel­mis­to. Val­mii­den pii­rus­tus­ten ja leik­kaus­ku­vien poh­jal­ta por­taat sit­ten syn­tyi­vät. Ai­na­kin nii­tä pit­kin pää­see tur­val­li­ses­ti ylös ja alas. Ei­vät­kä ne na­ri­se – ai­na­kaan niin, et­tä he­räi­sin yöl­lä ala­ker­taan hii­pi­vän lap­sen as­ke­liin. Ha­vah­dun vas­ta, kun huo­maan sän­gys­sä ole­van taas li­sää vä­keä.

Osin olo­suh­tei­den­kin pa­kos­ta au­to­ja on kor­jat­tu pi­hal­la tai­va­sal­la, niin sa­no­tus­sa Poh­jo­lan tal­lis­sa. Ny­ky­ään olen saa­nut lai­na­ta ko­ti­ky­läl­tä eräs­tä vers­tas­ta, jos­ta löy­tyy nos­ti­met ja kaik­ki muu­kin tar­vit­ta­va. Kiel­tä­mät­tä se hel­pot­taa re­mont­tien te­koa, ei­kä ti­lan van­hai­sän­tä mal­ta py­syä pois­sa, jo­ten saan neu­vo­ja ja apua sii­nä sa­mal­la it­se­ä­ni ko­ke­neem­mal­ta ja osaa­vam­mal­ta, ja jut­tua riit­tää työn lo­mas­sa. Her­mot­kaan ei­vät ki­ris­ty yh­tä pa­has­ti hom­man käy­des­sä kons­tik­kaak­si, kun on joku mu­ka­na seu­raa­mas­sa.

Tai­vaan Isä on an­ta­nut meil­le jo­kai­sel­le omat lah­jam­me. Lah­jat ovat sa­ma­nar­voi­sia, ja jo­kais­ta niis­tä tar­vi­taan. Ne ei­vät ole yh­tä nä­ky­viä, mut­ta ai­van yh­tä tär­kei­tä. Usein juu­ri ne huo­mi­on va­lo­kei­lan ul­ko­puo­lel­la ole­vat lah­jat kan­nat­te­le­vat mei­tä ja pi­tä­vät ar­jen pyö­ri­mäs­sä, niin ko­deis­sa kuin koko yh­teis­kun­nas­sa­kin. Se, joka pal­ve­lee seu­ra­kun­taa keit­ti­ös­sä tai pi­tää rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä pai­kat kun­nos­sa ja siis­ti­nä, on yh­tä lail­la pal­ve­lu­teh­tä­väs­sä kuin seu­ra­sä­es­tä­jä tai pu­hu­ja­ve­li. Kaik­ki nämä lah­jat on Tai­vaan Isä tar­koit­ta­nut käyt­töön ja koko seu­ra­kun­nan pal­ve­luk­seen. Ku­kin pal­vel­koon omien voi­mien­sa mu­kaan.